Teksti Jukka Vuorio
Kuva Elina Penninkangas
(Juttu on julkaistu Napin numerossa 1/2016)
Suomessa eletään ydinperhekulttuurissa, jossa perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Se toimii meillä ja on puolessa vuosisadassa asettunut niin yleiseksi normiksi, ettei muunlaista kokonaisuutta oikein osata enää ajatellakaan.
Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Vielä omien isovanhempieni ollessa lapsia oli melko tavallista, että samassa talossa asuivat myös isoäiti ja isoisä. Joskus jopa kaksin kappalein kumpiakin. Joissakin kodeissa mukana elämänmenossa olivat myös sedät, tädit, enot tai serkut.
Se on ollut kaikille osapuolille osa tuki- ja turvaverkkoa, jonka nykyään perheen ulkopuolella ajatellaan muodostuvan virastoista ja virkamiehistä. Moni varmasti nykyään miettii, kumman tukeen ja apuun voi hädän hetkellä luottaa: virastoluukun takaa katsovan virkamiehen vai tutun sukulaisen?
Omista isovanhemmistani kolme neljästä on jo edesmenneitä, mummon 85-päiviä vietetään toukokuussa. Isäni vanhemmista vain toisen kanssa sain käydä elon tietä yhtä aikaa, ja hänenkin kanssaan vain kuusi vuotta. Mutta äidin puolen mummon ja vaarin kanssa yhteinen tie on ollut pitkä ja antoisa.
Isoisäni kertoi usein sotajuttuja ja urheilujuttuja. Sotajutuissa ei tosin koskaan sodittu, vaan aina tarinat koskivat sattumuksia lomilla tai matkalla paikasta toiseen. Tai sitten oltiin korsussa tai juhlallisuuksissa.
Urheilujuttujen mukaan vaarini oli suunnilleen suomenmestaruustasoa monessakin eri lajissa. Juoksu, pingis, ammunta ja uinti olivat muutamia lajeista, joissa hän piti itseään lähes voittamattomana. Jos kesän 1940 olympialaiset olisi voitu järjestää, hänellä olisi omien uskomustensa mukaan ollut mahdollisuuksia suorastaan mitalirohmuksi.
Vaarini ajatukset ja käytännöt rahan suhteen vaikuttivat myös omiin näkemyksiini. Isoisä työskenteli hyväpalkkaisella alalla ja sattui kerran saamaan jopa suurehkon veikkausvoiton. Hän eli aina sellaisella tavalla, ettei rahoista ole iloa, jos niitä ei käytä. Sen sijaan rahalla saa ja uudella autolla pääsee, hän näytti ajattelevan.
Mummoltani olen oppinut vaarini vastapainoksi säästämistä ja ajoissa olemista. Hyvällä tarjouksellakaan ei välttämättä kannata ostaa, jos tavaraa ei välttämättä tarvitse. Ruuan kanssa ei ole syytä hienostella tai olla nirppanokkainen. Ollaan tyytyväisiä siihen, että on jotain mitä syödä. Ja jos juna lähtee liikkeelle kahdeltatoista, kannattaa asemalla olla jo vähintään puolta tuntia ennen.
Nyt ajankohtaiseksi on tullut tyttöystäväni isovanhempien elämän pohdinta. Kuinka he haluaisivat meidän jatkavan kotitalonsa ylläpitoa, entä kuinka heidän henkinen perintönsä elää kauttamme? Nämä ovat kysymyksiä, joita ehdottomasti haluan kunnioittaa.
Menneiltä sukupolvilta voi ammentaa loputtomasti tietoa, viisautta ja kokemusta. Sitä kannattaa kysellä niin kauan kuin voi.
Isovanhempien kuuntelemista ei kannata lopettaa koskaan.