Pia Penttala on työskennellyt lasten ja perheiden kanssa lähes 30 vuotta. Penttala tunnetaan televisiosta Supernannynä, mutta hän on myös erityisnuorisotyöntekijä, ylemmän erityistason psykoterapeuttiyrittäjä ja työnohjaaja.
Lapsi koettelee rajojaan ja itsenäistyy pikkuhiljaa. Miten tukea lapsen itsenäistymistä ja samalla asettaa rajoja esimerkiksi alle kouluikäiselle uhmaikäiselle? Nappi haastatteli Penttalaa lasten uhmaiästä ja siitä selviytymisestä.
“Itse kannatan pehmeitä arvoja ja sitä, että lapsia tuetaan ja kannustetaan positiivisen kautta, niin kauan kuin se on mahdollista. Silti, jos joka asiasta käydään jatkuvaa juupas-eipäs-keskustelua, vanhemmilta on saatava se viesti, että nyt tehdään, niin kuin minä sanon.
Jos lapsi on hyvin voimakastahtoinen ja vanhemmista tuntuu, että joka asiasta riidellään ja taistellaan, vanhempien pitää asettaa lapselle hyvin selkeitä rajoja. Ennakoivuus ja oikeudenmukaisuus ovat ehdottoman tärkeitä asioita. Oli lapsi minkä ikäinen tahansa, hänet tulisi oikeana hetkenä pysäyttää ja sanoittaa se, miltä lapsen käytös vanhemman näkökulmasta näyttää.
Tarkoitus ei ole moittia, vaan kertoa siitä, että tällaisia hetkiä tulee, mutta vanhemmat ovat tukena. Lapselle voi kertoa ikätason mukaisesti, kuinka hän voi koko ajan oppia ja tulla entistä viisaammaksi.“
Mikä uhmaikä oikeastaan on?
“Uhmaikä liittyy tarpeeseen irtautua vanhemmista.Tarve syntyy jo pienellä lapsella. Lapsella on tahto päättää itseään koskevista asioista ja määräillä myös muita, mutta kykyjä siihen hänellä ei vielä ole.
Koska osaamista ja kykyjä ei vielä ole, saattaa lapsi olla tyytymätön ja huonotuulinen. Lapsi saattaa kokea, että hänen pitäisi jatkuvasti olla varuillaan ja puolustamassa itseään hallitakseen ympäristöään. Lapselle syntyy “pakene tai taistele” -reaktio.
Lapselle voi kertoa, että vaikka sydämessä tuntuu nyt pahalta tai aivot eivät vielä kaikkea osaa, sitä varten vanhemmat ovat auttamassa. Se tarkoittaa myös sitä, että vanhemmat kertovat, miten eri tilanteissa toimitaan.
Kiukuttelu ja turhautumisen puuskat näkyvät perheissä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, mutta kaikilla jonkin verran.”
Ennakointi ja selvät säännöt helpottavat arkea
“Sääntöjen kanssa on oltava aina johdonmukainen ja muistuttaa siitä, mitä on sovittu. Kun asioista kertoo etukäteen, lapsi tietää, mitä on tulossa ja tilanteet tuntuvat oikeudenmukaisemmilta. Lapsen on huomattavasti helpompi olla, kun hän tietää, mitä mistäkin seuraa – jos hanskoja ei laiteta käteen, ei mennä ulos. Säännöt on tehtävä selväksi, kun tilanne on sopiva ja lapsen kanssa voi rauhassa keskustella.
Ennakointi on hyväksi myös vanhemmalle, sillä pinnan kiristyessä sanktiotkin kiristyvät. On selvää, että jos samoista asioista vain käännetään ja väännetään ja kiukunpuuskat kuuluvat naapuriin asti, kuormittuu koko perheen pinna. Kilpahuuto ei auta, vaan vanhemmalla on oltava työkaluja ja ennakkonäkemys siitä, miten tilanteissa edetään.
Jos lapsi joutuu jatkuvasti käyttämään energiaa ympärillään olevien ihmisten reaktioiden arviointiin, alkaa se vaikuttamaan myös lapsen kasvuun ja kehitykseen. Lapsi alkaa tarkastelemaan maailmaa hieman väärällä tavalla.”
Riittävä on tarpeeksi
“Välillä vanhemmasta voi tuntua, että kaiken aikaa pitää olla kieltämässä ja asettamassa rajoja. Tällöin ollaan väärillä raiteilla, sillä vanhemman olisi tärkeää käyttää suurin osa ajastaan lapsen kehumiseen silloin, kun tämä on toiminut riittävän hyvin. Vaikka kaikki ei sujuisi juuri kuten pitäisi, lapselle pitäisi kertoa, kun tämä on oppinut ja kehittänyt toimintaansa oikeaan suuntaan.
Kehumista voi harjoitella roolien kautta pienenkin lapsen kanssa: “Mitä voisit tehdä, kun olet niin osaava ja taitava?” Tehtävä voi olla vaikka se, että kutsuu avuksi astianpesukoneen tyhjentämiseen tai antaa lapselle rätin ja suihkepullon ja lapsi pääsee pesemään ovien kahvoja.
Tällaiset asiat voivat hyvin toimia alle kouluikäisellä tilanteissa, joissa hän kaipaa vastuullisuutta. Lapsi pystyy osoittamaan osaamistaan ja vanhempi voi kehuillaan ohjata lapsen toimintaa parempaan suuntaan. Lapselle voi antaa roolin, jossa hän saa itsenäistä vastuuta, jonka kautta ansaitut kehut ohjaavat lasta itsenäiseen vastuunkantoon.”
Tunteiden on annettava tasaantua
“On ymmärrettävä, että kiukkupuuskan jälkeen lapsella on usein tarve miellyttää vanhempaa, mikä on lapsen tapa pyytää anteeksi. Lapsi saattaa vaikkapa tulla auttamaan vanhempaa pyykkäämisessä. Tällöin lapsi olisi hyvä ottaa mukaan pienellä tavalla – antaa vaikkapa työntää pyykkejä rumpuun.
Avusta kannattaa kehua, vaikka oma olo olisikin vielä vihainen ja päästää sitten lapsi jatkamaan omia puuhiaan. Tunnelma on saatu muutettua ja vastakkainasettelu purettua. Lapsen ei tarvitse tunnustella, onko hän saanut anteeksi ja kelpaako hän sellaisena kuin on.
Pieni lapsi kaipaa konkretiaa. Jos aina vaaditaan vain anteeksi-sanaa, se kokee pian inflaation.
Vanhemman omaakaan tunnetilaa ei voi muuttaa nappia painamalla. Lapsen on opittava, että omat teot vaikuttavat muihin. Jos vanhemmat kokevat lapsen teot epämiellyttävinä tai loukkaavina, ne olisi sanoitettava lapselle.
Vanhemman olisi hyvä oppia tunnistamaan omat tunnetilansa ja opetella kertomaan lapselle, että ovat vielä niin kiukkuisia, että tarvitsevat hiukan aikaa ennen kuin tilannetta voidaan purkaa. Lapselle voi kertoa, ettei ole hätää ja asia ehditään selvittämään myöhemmin, mutta vanhempi ei pysty siihen juuri nyt.
Samalla opetetaan huomioimaan myös tarha- ja koulukavereiden tunnetiloja ja opetetaan parempaan kanssakäymiseen”
Lapsen pitää antaa kokea pettymyksiä
“Vanhempi ei voi kokea asioita väärin, mutta on väärin, jos ei anna itselleen mahdollisuutta löytää erilaisia näkökulmia kokemuksiinsa tai yritä löytää omaan persoonaan sopivia tapoja tukea lastaan.
Meillä aikuisilla on tapana tarkastella lasta hoidon näkökulmasta ja tehdä oletuksia siitä, mihin lapsi kykenee. Lapsen oppimista ei pitäisi estää sillä, mitä itse luulemme tietävämme lapsen kyvyistä. Lapsen tulisi antaa ottaa kyvyistään itse selvää ja aikuisen tehtävänä on kestää lapsen pettymykset. “Ai tämä ei tainnut olla meidän juttu, kokeillaan jotain muuta.” Kömmähdyksille on tärkeä myös osata nauraa.
Itselläni on esimerkki siitä, kuinka herkästi teemme oletuksia lapsen kyvyistä. Tein töitä esimurrosikää lähestyvän, 11-vuotiaan pojan kanssa, jolla oli kehitysvammadiagnoosi ja haasteita karkean- ja hienomotoriikan kanssa. Pojan intohimoksi oli muodostunut sushi. Kuuntelin hänen rakkauttaan sushia kohtaan vähän toisella korvalla, sillä omassa mielessäni olin liittänyt sushin vaikeaan syömiseen. Erityisesti puikoilla syömisen uskoin olevan hänelle liian haastavaa.
Kerran olimme yhteisessä ruokapöydässä, jossa oli tarjolla erilaisia ruokia, myös sushia. En voinut kuin suu auki hämmästellä, kuinka poika söi sushia puikoilla minua paremmin. Hän oli viikkorahoillaan käynyt itse syömässä sushia ja harjoittelemassa, eikä ollut saanut erityisesti tukea tähän aikuisilta.
Oli mahtavaa nähdä, kuinka poika oli opetellut taidon, jonka eteen olin itse asettanut rajoitteita, joilla ei ollut mitään tekemistä lapsen kykyjen kanssa. Me kaikki koemme pettymyksiä. Keskeneräisyyden paljastuminen muille ei haittaa, kun ympärillämme on turvallisia ihmisiä, kuten vanhemmat, joiden kanssa käydä kokemuksia läpi.”
Olenko erilainen kuin muut?
“Tämän päivän lapset ymmärtävät oman erityisyytensä selvemmin kuin koskaan aiemmin. Maailma on niin pieni ja tietoa on runsaasti niin omasta kuin muidenkin erityisyydestä. Toisaalta se on vapauttavaa ja lisää suvaitsevaisuutta, mutta se lisää myös sen mahdollisuutta, että lapselle asetetaan ryhmässä “erilaisen” rooli.
Erityislapsuus vaatii vanhemmilta todella paljon. Diagnoosi ei ole kuitenkaan perustelu huonolle käytökselle. Diagnoosi antaa mahdollisuuden löytää keinoja, joiden avulla pärjätä ja onnistua paremmin, mutta se ei säästä lasta. On tärkeää tuoda esiin asioita, joiden kanssa lapsi tarvitsee tukea ja etsiä yhdessä keinoja ratkaista niitä.
Oli kyseessä sitten lapsen hampaiden pitkä oikomishoito, paha astma tai kuulovamma, alkavat vanhemmat usein miettiä, mitä he itse voisivat tai olisivat voineet tehdä toisin. Tämä on hyvin inhimillistä ja normaalia. On tärkeää hakea vertaistukea ja tietoa. Vanhemman suhtautumisen perusteella lapsi alkaa itse kasvattaa identiteettiään.”
Ihan tavallisia perheitä
“Ammattilaisena minulle on hirveän tärkeää ja ihanaa kohdata erilaisia perheitä kaupungilla, liikenteessä ja julkisissa tiloissa, kuten eläintarhassa. Välillä ihan pysähdyn haltioituneena seuraamaan perheitä, joissa lapsella on esimerkiksi kuulovamma tai liikkumisrajoite. He kun ovat ihan samanlaisia perheitä kuin muutkin, vaikka usein sitä itse pohtii tilanteita kaikenlaisten haasteiden kautta. Samat ilot, surut ja kiukuttelut siellä näkyvät kuin muillakin. On minulle valtava voimavara kohdata perheitä, jotka antavat omia arvojaan lapsilleen. Se minkä haluan aina vanhemmille sanoa on, että olkaa ylpeitä teidän lapsistanne juuri sellaisina kuin he ovat.”
