Pelitutkija haastaa vanhemmat tutustumaan peleihin ja niiden tekemiseen

Pelaaminen on harrastus muiden joukossa, mutta siihen liittyy edelleen ennakkoluuloja. Pelien maailma on moninainen: ne tarjoavat mahdollisuuden oppia uutta, luoda verkostoja, virkistyä ja pitää hauskaa yksin sekä yhdessä. Pelitutkija Annakaisa Kultiman elämässä pelit ovat läsnä töissä ja vapaalla.

Pelitutkija Annakaisa Kultima saapuu haastatteluun seitsemän kuukautta vanhan poikansa kanssa. Haastattelu on tarkoitus tehdä koronaturvalisesti ulkona ja samalla hyödyntää pojan päiväunet. Helsingin Viiskulmasta kuljemme kohti merenrantaa, ja Kultima kertoo, miten pelit tulivat osaksi hänen elämäänsä.

”Minulla on sellainen erikoinen tausta, että olen syntynyt 1979 tutkimuslaitoksella eli Sodankylän geofysiikan observatoriossa, jossa tutkitaan revontulia. Vietimme elämästäni 19 vuotta siellä, sillä vanhempani olivat töissä laitoksella. Tietokoneet olivat alusta asti osa elämääni, sillä tutkijoilla oli Apple-koneita, joilla myös pelattiin. Äitini oli laitoksella sihteerinä ja pistetilaston ykkönen Tetriksessä, jota muut toimistotyöntekijät ja tutkijat pelasivat laitoksen johtajan koneella.”

Vaikka kotikoneita ei 80-luvulla juuri ollutkaan, pelit kuuluivat 80-luvun lapsen arkipäivään monin tavoin: pelattiin kotona lautapelejä ja kaupoissa kolikkoautomaatteja ja lottoa seurattiin. 

 ”Minun ikäisilleni tytöille ensimmäinen kosketus videopeleihin on usein tullut veljen tai serkun avulla. Isoveljelläni Arilla oli Commodore 64, jolla pelasin veljeni pelejä hänen huoneessaan. Sieltä alkoi minun pelaamiseni, josta olen sitten siirtynyt pelaamaan kaikenlaista kavereitten Nintendoista poikaystävän PC:hen. ”

2000-luvun taitteessa Kultiman peliharrastus sai uutta tuulta alleen, kun oli mahdollisuus hankkia uudenaikaisempi pöytäkone. 

”Olin alkanut pelata The Sims -peliä ja fanitin sitä niin paljon, että opettelin tekemään nettisivut ja loin ensimmäisen suomalaisen The Sims -fanisivun.”

Pelitutkijalle pelaaminen on osa ammattia

Kultima valmistui Turun yliopistosta maisteriksi pääaineenaan filosofia. Verkko-opiskelu ja internetkulttuuri kiinnostivat ja hän päätyi koordinoimaan Lapin yliopiston kognititiotieteen verkko-opintokokonaisuutta. 

”Ensimmäinen pelitutkijavuoteni oli 2005 Lapin yliopistossa, kun teimme prototyyppiä Let’s Play -projektiin erilaisista virtuaalisista leikkikentistä oppimisen tukena. Vuoden päästä hain paikkaa Tampereen yliopistolta, jossa olinkin sitten seuraavat 12 vuotta. Tutkin pelintekemistä ja olin mukana erilaisissa projekteissa ja tutkin muun muassa pelikulttuurien trendejä. Väitöstutkimuksen jälkeen olen nyt ollut muutaman vuoden tutkijatohtorina Aalto-yliopiston Media Labissä, jossa teen monenlaista. Yksi projekteistani käsittelee sitä, miten voisimme tehdä kvanttitietokoneelle pelejä. Koska pelit ovat olleet kotikoneiden kehitystä kiihdyttävä voima, toivomme niiltä samanlaista vaikutusta myös kvanttitietokoneille.”

Kultima pelaa työnsäkin puolesta niin paljon kuin aika antaa myöten. Pelit eivät ole kuitenkaan Kultimalle vain tutkimuskohde, vaan myös rakas harrastus. Äitiysvapaalla pelaaminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

”En tunne huonoa omaatuntoa pelaamisesta. Minun on vaikea samastua ajatukseen, että pelien pelaaminen olisi sen huonompaa ajanvietettä kuin mikään muukaan. Kaipaan sitä, että voisin unohtua peliin samalla tavalla kuin joskus silloin, kun ne eivät olleet osa ammattiani. Peliin ei samalla tavalla uppoudu, kun siinä on aina jotain ammatillista opittavaa. Pelintekijät ja -ammattilaiset ovat vähän erilainen pelaajaryhmä. Niin kuin esimerkiksi terapeutit ovat erilaisia terapoitavia. ”

Onko peleistä haittaa?

”Usein keskusteluja peleistä ja niiden haitallisuudesta leimaa sellainen pelisivistymättömyys. Monet vanhemmat ovatkin antaneet lastensa pelata K-18 -tuotteita, vaikka eivät elokuviinkaan päästäisi samanlaista sisältöä katsomaan. Silloin 15-vuotta sitten, kun itse aloitin tutkimuksen, oli voimakas käsitys, että digitaaliset pelit ovat vain lapsille ja se stigma on edelleen elossa. Siitä on päästy jo vähän eteenpäin, mutta ehkä jopa asenteiden polarisoituminen on osittain käynnissä.”

Pelitutkijan ei tarvitse häpeillä peliharrastusta, mutta vaikka tietyissä piireissä pelaamisesta kertominen on aikuisillakin normalisoitunut, osa peittelee pelaamistaan tai paheksuu muiden harrastusta. Omat huonot kokemukset ja käsitykset peleistä saattavat vahvistua, jos pelaamisesta puhutaan positiiviseen sävyyn esimerkiksi mediassa. Toisinaan pelit itsessään aiheuttavat moraalipaniikkia. 

”Totta kai on syytäkin olla kriittinen pelaamista kohtaan. Pelejä voidaan tehdä monenlaisilla agendoilla. Pelit ovat samalla tavalla laaja käsite kuin vaikka teksti. Tekstiä on olemassa hyvin erilaisissa muodoissa, joita käytetään eri tarkoituksiin. Osa teksteistä on haitallisia. Mikään formaatti ei suojaa ihmisyyden kirjolta. Peleistä ei  formaattina ole suoraan hyötyä tai haittaa, eivätkä ne takaa mitään oppimista. Se on monimutkainen media kuten mikä tahansa muukin.”

Vaikka videopelit tuntuvat olevan monelle vielä vieras ja etäinen asia, on peleillä pitkä historia, joka ulottuu aikaan ennen kirjapainoa. Vaikka lauta-, piha- ja videopeleillä on paljon yhteistä, eivät ne kuitenkaan aivan samoja asioita ole.

”Tietysti Mölkky on liikunnallisempi kuin Clash of Clans, mutta sitten toisaalta digitaidot, joita tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan entistä enemmän, kehittyvät videopeleissä. Ainakin tämän hetken lapsien täytyy osata käyttää laitteita ja olla yhteydessä eri tavoin yhteisöihin, joista osa saattaa olla digitaalisia. Erilaiset pelit kehittävät eri taitoja ja osaamisia.”

Systeemiajattelun ja ongelmaratkaisutaitojen kehityksessä videopelit lyövät monet muut leikit ja pelit laudalta.

”Systeemiajattelu kehittyy esimerkiksi strategiapeleissä, jotka vaativat resurssienhallintaa. Ihan ääriesimerkkinä on islantilainen EVE Online peli, joka tavallaan on avaruustaloussimulaatio. Jotkut yritykset ovat palkanneet menestyneitä EVE-pelaajia, jotka ovat vuosia harjoitelleet simulaatiossa kansainvälistä kauppaa, johtamaan ihan oikeita yritystä.”

Aina pelaamista ei kuitenkaan kannata arvottaa opittavien taitojen tai kehityksen kautta.

”Vapaa oleminen, jota leikit ja pelit voivat tuoda tuotanto- ja suorituskeskeiseen maailmaan, on itsessään tärkeää. Lautapelit ovat usein hyvin kilpailullisia, mutta videopeleistä löytyy enemmän vaihtoehtoja, joissa etsitään tai tutkitaan jotain ja ratkaistaan ongelmia yhdessä. Oikeastaan voi sanoa, että videopeleissä on yhteistyötaitoja kehittävään leikkiin enemmän välineitä kuin lautapelaamisessa.”

Kultima kertoo, kuinka vasta pelitutkijana on jälkeenpäin tajunnut, miten samanlaisia periaatteita on hyödynnetty suomalaisissa kouluissa. 

”Kaikki ikäiseni ovat leikkineet liikuntatunneilla sellaista leikkiä, jossa mennään sateenkaarihuivin alle, jota muut lapset heiluttavat. Se on peräisin Good Game Movementista, jossa tarkoituksellisesti haluttiin päästä irti kilpailullisista leikeistä ja pelaamisesta, joiden tavoite oli karaista lapsia raakaan yhteiskuntaan, jossa hitaat tulevat syödyksi.”

Kultima myös muistuttaa, että vanhat tutut asiat otetaan usein annettuna, kun taas uusiin asioihin ja formaatteihin saatetaan suhtautua varauksella. Kaikissa leikeissä ja peleissä kuitenkin tarjotaan jonkunlaisia oletuksia ja asenteita, jotka vaikuttavat ihmisen ajatteluun myös myöhemmässä elämässä.

”Esimerkiksi Monopolissa tarkoitus on keskittää kaikki omaisuus yhdelle ainoalle pelaajalle. Toisaalta kaikki Lego-hahmot ovat saman värisiä ja sankarit ovat miehiä. Kaikissa leluissa ja peleissä kuten muissakin asioissa, on toisiintuvia rakenteita ja stereotypioita.” 

Yritykset ovat palkanneet johtajikseen pelaajia, joiden kokemus kansainvälisestä kaupasta on syntynyt EVE-avaruuspelissä.

Tulevaisuuden taitoja

Kun otetaan puheeksi sukupuolten esittäminen leikeissä ja peleissä, ei voi olla kysymättä, miten pelimaailmassa suhtaudutaan tutkijoihin ja pelaajiin, jotka ovat naisia. 

”Tietokoneet olivat alun perin naisten työvälineitä. Kun niistä tuli vallan välineitä, ne olivatkin yht’äkkiä miesten juttu. Kyllähän millä tahansa teknologia-alalla on erilaisia haasteita naisena, joka on minunkin urallani näkynyt. Joitain hyötyjäkin on – kun on vähän naisia, niin on saanut hyvin äänensä kuuluviin.” 

Vaikka kymmenessä vuodessa asenteet ovat kehittyneet valtavasti, on olemassa huoli siitä, että teknologia-alalla ei ole tarpeeksi tyttöjä, jotta alalle saataisiin monimuotosuutta ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Pelien kuluttajista puolet on kuitenkin naisia.

”Mutta ei se sukupuoli riitä, vaan pitäisi olla tekijöitä ja ymmärrystä eri kulttuureista, uskonnoista ja erilaisista ryhmistä. Esimerkiksi, kun puhutaan saavutettavuudesta ja esteettömyydestä, niin kyseessä ei ole mikään pieni ryhmä vaan miljoonapäinen joukko. Peleissä muokattavuus alkaakin olla pelien tekemisessä arkipäivää – nappuloiden paikkaa voi vaihtaa ja asetuksia muokata itselleen sopiviksi.” 

Pelien tekemisessä käyttäjäryhmien ymmärrys ja kirjo on kasvanut, ja on alettu ymmärtää, ettei esimerkiksi näkö- tai kuulovamma tarkoita sitä, ettei voisi nähdä tai kuulla lainkaan. Jotkut toiminnalliset rajoitteet saattavat olla myös väliaikaisia. Pelialalla moni tekijä haluaa olla suunnannäyttäjä ja esimerkiksi saavutettavat ratkaisut avaavat ovia uusille käyttäjäryhmille. Kuulovamma ei välttämättä kaikissa peleissä edes vaadi asetusten muokkaamista.

”Aika monissa peleissä äänet ovat sellaiset, että lähes joka pelaaja laittaa ne jossain vaiheessa pois päältä. Pelejä pitää voida pelata myös ilman ääniä, mutta haasteellisempaa on se, jos pitäisi voida pelata pelkillä äänillä. Visuaalisuus peleissä on usein olennaista. Siihenkään ei ole kauaa aikaa, kun pelaavat sukupolvet tulevat ikään, jossa luonnollisesti monella rapeutuvat kuulo- ja näköaistit. Harva tuskin haluaa jättää harrastustaan, jolloin tämä pitää ottaa huomioon myös näillä pelaajaryhmillä.”

Vanhemmat mukaan

Pelit ovat saattaneet olla korona-aikana monelle henkireikä, johon paeta vallitsevaa todellisuutta. Toisaalta joidenkin ongelmia pelaaminen on saattanut pahentaa. Pelit eivät ole kuitenkaan ”vain” pelaamista, vaan antavat paljon, ja monelle se on myös tapa viettää aikaa ystävien kanssa.

Kultima muistuttaa, että vaikka esimerkiksi lukeminen on hyvä harrastus, on se yksipuolista, eikä kehitä fysiikkaa tai sosiaalisia taitoja. Kaikessa tekemisessä olisi löydettävä tasapaino.

”Sen sijaan, että tuijotettaisiin ruutuaikaa niin pitäisi seurata, mitä siellä ruudulla tehdään. Kuka tahansa vanhempi on sen velkaa omille lapsilleen, että tutustuu peleihin, joita omat lapset pelaavat. Vanhemmilla on vastuu myös selvittää, mitä omat lapset pelaavat ja keskustella heidän kanssaan niistä. Pelien tarinoita myös leikitään fyysisessä maailmassa, joten pelit eivät jää vain ruudulle.”

Digitaidot kehittyvät huimaa vauhtia ja lapset oppivat uusia välineitä ja teknologioita nopeasti.

”Pelintekemisen taito saattaa tulevaisuudessa olla piirtämisen, lukemisen ja kirjoittamisen kanssa samalla tasolla. Ei se loppujen lopuksi ole kauhean mullistavaa. Kehotan kaikkia vanhempia kokeilemaan pelin tekemistä. On hirveän palkitsevaa, kun esimerkiksi lapsi näkee piirtämänsä hahmon pienessä itsetehdyssä pelissä. Nykyään pelintekoalustat ovat niin intuitiivisia, etteivät ne juuri vaadi teknisiä taitoja.”

Kultiman oma lapsi on haastattelua tehtäessä seitsemän kuukautta vanha, eikä ole vielä osoittanut kiinnostusta videopeleihin.

”Itseasiassa minulla on yksi yhdysvaltalainen kehityspsykologi ja pelinkehittäjä tuttava, jolta kysyin, mitä leluja tai pelejä lapselle kannattaisi hankia. Hän sanoi, että paras vuorovaikutus syntyy vanhemman kanssa, eli minä olen siis se paras lelu.”

Kuka? 

Annakaisa Kultima 

Aalto-yliopiston Median laitoksen tutkijatohtori

Luotsaa Games now! –luentosarjaa, jossa pureudutaan pelialan ajankohtaisiin aiheisiin ja trendeihin

Tuonut Suomeen 2010 vuodesta lähtien pelintekotapahtumia, Game Jameja.

”Äidiksi tultuani luovuin toistaiseksi Game Jamin puheenjohtajuudesta. En pysty hoitamaan kahta vauvaa.”, Kultima naurahtaa. 

Miten oppia tekemään pelejä?

Pelien tekemistä voi kokeilla rohkeasti, eikä se vaadi teknisiä taitoja. Netti pursuaa erilaisia opetusvideoita, joihin tutustumalla voi kokeilla erilaisia pelintekoalustoja. Kun googlettaa esimerkiksi: ”game making tools” tai ”how to make games with kids”, löytää paljon erilaisia ohjeita ja pelintekoalustoja.

Yksi ilmaisista pelintekoalustoista, josta on hyvä aloittaa on Construct 3: https://www.construct.net/en 

Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Nappi-lehti uudistuu tänä vuonna ja onkin jo korkea aika tuoda parrasvaloihin kulisseissa uurastanut ihminen. Tapio Lipasti on ollut tekemässä Nappi-lehteä kauemmin kuin kukaan muu – koko lehden olemassaolon ajan. Silti harva tuntee häntä, tai on edes nähnyt hänen kasvojaan.

Lipasti istuu Espoon Leppävaaran kauppakeskus Sellon kahvilassa ja kertoo, ettei ole alkuunkaan ”yhdistysihminen”. Järjestötoiminnassa hän on ollut mukana kuitenkin aika ajoin

80-luvun puolivälistä lähtien. ”Kuurojen Liiton viittomakielen kurssi Loimaalla oli ensimmäinen tapahtuma, joihin osallistuimme kesällä 1983. Kuuro poikamme Teemu oli syntynyt vuoden -82 tammikuussa ja alkuaikoina osallistuimme KLVL:n paikallisyhdistyksen tapahtumiin ja retkiin, sekä Kuurojen Liiton kursseille Malminharjulla.

Samalla tapasimme muita Helsingin alueen kuurojen lasten perheitä ja aloimme päästä paikallisyhdistyksen toimintaan sisälle.”

Vuosikymmenen puolivälissä Lipasti olikin jo paikallisyhdistyksen (KLT) hallituksessa ja pian puheenjohtaja.

”Olin puheenjohtajana neljä vuotta, juuri samoihin aikoihin, kun Valkea talo valmistui. Silloin alettiin luoda suhteita Kuurojen Liittoon ja tilattiin sieltä muun muassa viittomakielen viikonloppukursseja. Vuokrasimme myös Valkean talon uima-allasosastoa omiin tapahtumiimme. Oma puheenjohtajuuteni asettui juuri siihen aikaan, kun uusia yhteistyökumppaneita haettiin ja alettiin toimia yhdessä. Se oli mielenkiintoista aikaa.”

Lapsen etu ensin

Tänä päivänä järjestötyötä tehdään pitkälti somessa sähköisesti, tuolloin kaikki tehtiin käsin. Postimerkkejä liimailtiin ja taiteltiin tiedotteita kirjekuoriin. Graafiset elementit ja lomakkeet tehtiin uusiksi, mikä oli Lipastille kuitenkin mainosalalta tuttua hommaa.

”Esimerkiksi kokousten vetäminen taas tuntui haastavalta, se ei ollut oikein ominta hommaa. Sitä kuunteli omia sanojaankin, kuin kuuntelisin jonkun toisen puhetta. Olin myös liiton hallituksessa ja introverttina ihmisenä olin siellä lähinnä kuunteluoppilaana. Toki vein informaatiota eteenpäin.”

Vaikka Lipasti ei kokenut olevansa kokouksissa omimmillaan, oli tapahtumien ja ohjelman järjestäminen mieluista puuhaa.

”Olihan se hienoa saada ihmisiä mukaan tapahtumiin ja retkille. Myyjäiset olivat tuolloin kova juttu. Silloin kaupat lahjoittivat tavaraa mielellään, ja joulumyyjäisistämme sai ostettua hyvää tavaraa todella edullisesti. Saimme kerättyä hyvin rahaa yhdistyksen toimintaan.”

Näiltä ajoilta Lipastille on jäänyt paljon ystäviä, ja osaa hän tapaa edelleen erilaisissa tapahtumissa ja esityksissä.

”Aina, kun tapaa tuntuu kuin ei olisi päiviä lainkaan välissä.”

Yhdistystoiminta vaati myös päätöksentekoja ja linjanvetoja.

”Aina jos pohdittiin, miten joku asia pitäisi hoitaa tai miten asiasta tulisi päättää, mietimme aina lapsen etua. Sillä ohjenuoralla oli helppo tehdä päätöksiä.”

Yhdistystoiminta jäi, kun Teemu kasvoi isoksi ja Kuurojen Liitto alkoi olla isommassa roolissa.

”Oman viittomakielen taso ei ole ollenkaan riittävä, pitäisi olla jatkuvaa kurssitusta. Liian nopeasti tipahtaa kärryiltä viittomista seuratessa.”

Halu osallistua pitää mukana

Lipasti ei aloittanut Nappi-lehden kanssa taittajana, vaan teki pyydettäessä lyijykynällä kansikuvan vuoden 1987 toiseen Nappi-lehteen, jolloin teemana oli Kuurojen Liiton maailmankokous.

”Tapahtuma järjestettiin Otaniemessä. Se kesä oli ollut todella kylmä, ja tuo viikko, jolloin kaikki olivat sisällä, oli juuri se ainoa, jolloin oli aurinkoista ja lämmintä.”

90-luvulla Lipasti alkoi taittaa Nappi-lehteä.

”Minulla oli silloin sellainen Macin ”kottaraispönttö” tietokoneena. Lehdet olivat pitkään kaksivärisiä. Kuvia skannattiin ja kaikki sivut tulostettiin ja lähetettiin postilla oikoluettavaksi.”

Toimittajat ovat vaihtuneet vuosikymmenien saatossa, mutta taittaja on ollut ja pysynyt.

”Pikkuhiljaa Napin ulkoasua on viilattu, mutta kyllä siinä tietyllä tavalla tyyli pysyy, kun tekijä on sama. Se on aina se huippuhetki, kun saa lehdestä aikakauslehden näköisen.”

Vuodet Napin taittajana eivät ole kuitenkaan saaneet Lipastia leipääntymään työhön.

”Eihän minun olisi mikään pakko tätä tehdä. Tämä on tietyllä tapaa harrastus ja haluan osallistua yhteiskunnallisiin asioihin liittyen kuurouteen. Monet tekevät vapaaehtoistyötä, tämä ei aivan siihen mene, mutta tämä on yksi tapa, jolla haluan osallistua.”

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

KLVL:n syysperhepäivillä lauantaina lapset pääsivät pomppuradalle ja pistivät palloihin vauhtia samalla, kun vanhemmat kerääntyivät kuuntelemaan Oppimis- ja ohjauskeskus Valterin ohjaavan opettajan Katri Rannan luentoa kuulovammaisen lapsen koulupolusta.

Kuulovammaisen lapsen koulupolun suunnittelu kannattaa aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta jokaiselle lapselle löydettäisiin sopivat yksilölliset ratkaisut. Yksi vaihtoehto tukea kuulovammaisen lapsen koulupolkua on pidennetty oppivelvollisuus, joka takaa esimerkiksi pienemmän luokkakoon.

Päätös pidennetystä oppivelvollisuudesta mahdollistaa myös esiopetuksen aloituksen jo 5-vuotiaana, jolloin esiopetus kestää kaksi vuotta.

Ranta painottaa, että mikäli päätös pidennetystä oppivelvollisuudesta on jäänyt hakematta tai oppilaan tilanne muuttuu, voi sitä hakea myöhäisemmässäkin vaiheessa.

– En ole kuullut, että siitä mitään haittaa olisi ollut. Matkan varrella arvioidaan, ovatko erityinen tuki ja pidennetty oppivelvollisuus yhä tarpeellisia, joten mikään lopullinen päätös se ei ole.

Vaikka kuntoutusohjaaja ja Valterin palvelut ovat vanhempien tukena koulujen ja opettajien ohjeistuksessa, on vanhempien merkitys suuri. Lapsen tulevaa koulua tulisi alkaa perehdyttää hyvissä ajoin ennen kuin lapsi aloittaa koulunkäynnin.

– On todella tärkeää, että opettaja ymmärtää, miksi mitäkin apuvälineitä käytetään ja ymmärtää, mikä merkitys niillä on lapsen oppimiselle.

Haasteita on erityisesti yläluokille siirryttäessä, kun opettajat vaihtuvat opetettavien aineiden mukaan, ja sama tieto kuulovammaisen nuoren oppimisen tukemisesta pitäisi saada välitettyä kaikille. Samalla herkässä iässä oleva teini ei välttämättä halua herättää huomiota esimerkiksi vaatimalla FM-laitteenmkäyttöä tai erityisjärjestelyitä kielten kuunteluihin.

– Moni saattaa myös kokea, että pärjää kyllä ilman apuvälineitä. Kyse ei ole kuitenkaan ainoastaan siitä, kuuleeko lapsi tai nuori, vaan kuinka kuormittavia koulupäivät ovat. Usein kuulon kanssa joutuu pinnistelemään ja se on uuvuttavaa. Se, että lapsi istuu hiljaa ja tekee tehtäviä ei tarkoita, ettei tilanne olisi hänelle kuormittava.

Moni vanhempi jakoi kokemuksiaan myös siitä, kuinka paremmat järjestelyt luokassa ovat rauhoittaneet heidän lapsiaan. Häiriökäyttäytyminen ja levottomuus ovat vähentyneet, kun oppilaalla on ollut mahdollisuus istua paikalla, josta hän voi helposti nähdä kuka puhuu ja opettaja on osannut tukea kuulemista esimerkiksi toistamalla oppilaiden vastauksia. Myös visuaalinen häly ja liike saattavat olla kuormittavia kuulovammaiselle.

– Kuulovammainen oppilas laitetaan tavallisesti istumaan luokan eteen, jotta opetusta olisi helpompi seurata. Olisi kuitenkin myös tärkeää, että oppilas pystyisi näkemään myös muut oppilaat ja seuraamaan keskustelua muualla luokassa.

Maskien käyttö kouluissa hankaloittaa kuulemista entisestään, ja se on hyvä ottaa huomioon oman lapsen kohdalla.

– Valitettavasti varsinaista listausta kaikista mahdollisista toimintatavoista ja apuvälineistä ei ole olemassa ja kokeilun kautta on löydettävä parhaat tavat tukea lapsen yksilöllistä oppimista.

Mikä Valteri?

• Tarjoaa oppilaille, heidän perheilleen ja lähityöntekijöilleen tukea oppimiseen ja koulunkäyntiin.

• Palveluista hyötyvät yleisen, tehostetun ja erityisen tuen piirissä olevat lapset ja nuoret.

• Tavoitteena on, että mahdollisimman moni oppilas voi käydä koulua omassa kotikunnassaan ja lähikoulussaan.

• Valteri tarjoaa myös viittomakieli ja kirjallisuus -oppimäärän opetusta verkkovälitteisesti oppilaille ympäri Suomen.

Tutustu palveluihin: www.valteri.fi

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Nappi-lehti sai yhteyden tähän vuodenaikaan erityisen kiireiseen henkilöön – Joulupukkiin! Juhlavan hulinan keskeltä pukki ehti vastata muutamaan toimituksen mieltä askarruttavaan kysymykseen.

Hyvä Joulupukki, mitä teille kuuluu?

Kuten varmasti voit arvata, niin kiirettä pitää! Samalla koko Korvatunturi on täynnä odotusta ja viime hetken viimeistelyä. Meille, kuten niin monelle muullekin, joulu on vuoden kohokohta ja ehkä enemmän kuin koskaan kaipaamme kaikki joulun taikaa!

Miten poikkeuksellinen vuosi on näkynyt Joulupukin pajalla?

Olemme tiukasti tonttujen pajalla noudattaneet koronarajoituksia ja –määräyksiä. Meille on erityisen tärkeää, että suojelemme toisiamme ja kaikkia ihmisiä lähellä ja kaukana. Onneksi elelemme melko eristyksissä ja olen itsekin muistaakseni vilustunut elämäni aikana vain kaksi kertaa, mutta riskejä emme ota! Vekara-tonttu ei valitettavasti osaa koronan kadotus -loitsua!

Työnteko on sujunut hyvin, mutta minä, muori ja tontut olemme olleet hiukan huolissamme kaikista maailman lapsista. Tontut ovat havainneet kurkistelukierroksillaan hyvin vähän tuhmia lapsia, mutta surullisia ja yksinäisiä lapsia on raportoitu tavallista enemmän. Tämä on askarruttanut minua paljon. Olen paljon pohtinut sitä, voisiko pajalla valmistaa aineettomia lahjoja, kuten iloa ja terveyttä, mutta teknologiaa pitää vielä kehitellä. Keksijätontut ovat uurastaneet kyllä herkeämättä!

Kuinka lahjojen jako saadaan hoidettua?

Samalla tavalla, kuten aina! Otan aina huomioon kunkin perheen tilanteen ja aikatauluni ja vierailuni on aina hiukan erilainen. Myös eri maissa vierailulleni on erilaisia perinteitä. Joskus jätän lahjat rappusille tai kuistille, toisissa paikoissa ahtaudun savupiippuun. Siihen hommaan alan olla jo hiukan liian vanha ja joskus kipaisen sisällä asti. Huolimatta siitä, että en ehdi kaikkiin koteihin sisälle asti, tunnen jokaisen lapsen ja toivon heille yhtä lailla ihanaa joulua ja iloista uutta vuotta!

Joka vuosi jännitämme, saammeko jouluksi lunta, mutta poroni selviävät säästä kuin säästä. Petteri alkaa olla jo sen ikäinen konkari, että on vetänyt rekeä vaikka minkälaisissa olosuhteissa. Minulle saattaa lämpimällä säällä tulla kyllä nuttuni sisällä tukalat oltavat. Reellä liikkuminen on hyvin vakaata, nopeaa ja turvallista – ja ilmastointi pelaa!

Millaiset terveiset haluaisit antaa Napin lukijoille?

Haluaisin muistuttaa, että lahjat eivät ole joulussa tärkeintä, vaan tärkeintä on välittäminen ja yhdessäolo. Jos esimerkiksi isovanhempia ei jouluna pääse tapaamaan, voi heitä nähdä etäyhteyden kautta tai muistaa vaikka kortilla tai laululla – lämpimillä ajatuksilla. Jokainen joulu on aina vähän erilainen ja nyt on hyvä hetki keksiä myös uusia tapoja viettää joulua, mitään oikeaa tapaa ei ole!

Tietenkään ei pidä unohtaa myöskään jouluherkkuja! Odotan Muorin riisipuuroa jo vesikielellä! Yritän myös ehtiä painelemaan muutaman piparkakun, se on mielipuuhaani.

Toivotan kaikille sydämeni pohjasta oikein hyvää joulua!

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Perinteisesti perhe mielletään joukoksi, joka asuu samassa osoitteessa ja käy samalla jääkaapilla. Tämän käsityksen mukaan perheeseen kuuluvat Hanna ja Harri Luiro, sekä tyttäret 12-vuotias Enna, 9-vuotias Sanni ja 14-vuotias isovelipuoli Timy, sekä kolme koiraa, kanit ja kanat. Luirojen käsitys perheestä on kuitenkin laajempi, ja ajoittain samalla jääkaapilla käy jopa 17 hengen poppoo muun muassa serkkuja, pikkuserkkuja ja perheeseen mukaan otettuja läheisiä. Tätä laajennettua perhettä Luirot kutsuvat ”heimokseen”.

Sanni sairastui vauvana aivokalvontulehdukseen, jonka seurauksena hänestä tuli vaikeasti kuulovammainen, noin vuoden ikäisenä hän sai istutteet. Nyt yhdeksänvuotiaasta Sannista tuli silloin Ikaalisten ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa viittomakielinen. Heimonsa parissa hän on kuitenkin yksi muista. 

Kun Sannin sairaus ja sitä seurannut kuulovamma tulivat perheen tietoon, olivat varsinkin Sannin äidin siskot Mari ja Liisa tärkeä tuki perheelle. Kaikki olivat iloisia, että aivokalvontulehduksesta selvittiin, eikä kuulon menetys tuntunut isolta asialta – se avasi koko perheelle uuden kielen ja kulttuurin. Koko joukkio alkoikin nopeasti tutustua viittomakieleen ja pian Kuurojen palvelusäätiön juniori-leireillä oli lähes koko suku isoäidistä pikkuserkkuihin.

Kaikilla omat erityispiirteensä

Haastattelun aikana etäyhteyden päähän saadaan myös Hannan siskot sekä lähes koko serkkukatras. 19-vuotias Aleksi on serkuista vanhin ja hoitanut nuorempia sisaruksiaan ja serkkujaan pitkään ja nyt hän toimii myös Sannin omaishoitajan sijaisena. 

10-vuotias Milja on matkalla salibandy-treeneihin ja kertoo Sannin kanssa leikkimisestä.

 ”Ihan tavallisesti me höpötellään ja leikitään, jos Sannilla on korvat päässä ja jos ei ole niin käytän jotain viittomia, joita osaan ja kyllä se niinkin sujuu.”

Ilmarin eli Immu 13 vuotta, on serkuista se, joka nukkuu Sannin kanssa samassa huoneessa ja he tulevat toimeen parhaiten. 

”Sanon, että tänne ovat kaikki aina tervetulleita, kunhan lapsia on parillinen määrä. Silloin pysyy sopu”, Hanna toteaa.

Hannan perhe asuu 300-vuotiaassa suvun talossa, joka toimiikin usein heimon kohtauspaikkana. Yhdessä vietetään kesälomia, ulkomaanmatkoja, jouluja ja lautapeliviikonloppuja.

Sannin kuulo on joukkiolle erityispiirre muiden joukossa. Yksi serkuksista haluaa jälkiruoaksi kakun sijaan homejuustoja, toiselle kelpaavat vain nugetit ja Sannile annetaan sateen sattuessa ensiksi sateenvarjo, etteivät ”korvat” kastu. 

 Kaikilla on myös viittomanimet. Lapset ovat päättäneet eläimiin viittaavat nimensä itse ja Sanni on antanut viittomanimet aikuisille. Molempien tätienkin nimet tarkoittavat äitiä – toinen L- ja toinen M-kirjaimella.

”Kun äitiä huudetaan, niin kuka tahansa meistä kelpaa ja kaikkia totellaan. Puhummekin, että meillä on lähes jaetut lapset”, Mari naurahtaa. 

Tytöt hyppivät trampoliinilla auringon paisteessa

Aktiiviset tytöt liikkuvat paljon ja heillä on myös äitinsä kanssa yhteinen harrastus taekwondo. Harjoituksissa Sanni ei käytä kuulolaitteita, vaan siellä on tulkki mukana – silloin on myös helpompi keskittyä. 

Joskus pitää päästä pärräämään

Tukiverkon merkityksen huomaa varsinkin haasteiden edessä. Hanna, Mari ja Liisa ovat tukeneet toisiaan yli lastensa sairauksista, byrokraattisista umpikujista, väsymyksestä ja uupumuksesta.

Kotiuduttuaan sairaalasta Sanni ei nukkunut ensimmäiseen kymmeneen kuukauteen. Myöhemmin selvisi, että syynä oli ollut refuksitauti. Se jäi aluksi havaitsematta, sillä taudille tyypillinen puklailu puuttui. 

”Silloin Hanna tuli tänne meille, ja laitoin hänet nukkumaan vierashuoneeseen kahden oven taakse ja pidin Sanni-vauvalle seuraa, ” Mari muistelee.

Siskokset ovat myös poliittisesti aktiivisia. Ikaalisten ensimmäisenä viittomakielisenä, Sannin tarvitsemista palveluista ja käytänteistä on jouduttu vääntämään kunnan päättäjien kanssa. Viranomaiset eivät ole aina perillä siitä, mitkä palvelut lapselle kuuluisivat. 

”Eräskin päättäjä oli sitä mieltä, ettei Sanni ole kuuro, hänellähän on vakava kuulonalenema. Tässä on pitänyt ihmisille opettaa, mitä termistö on nykypäivänä”, Hanna kertoo.

”Tätä jaksaa tehdä sillä haluan ajatella, että, kun me jaksamme käydä näitä asioita läpi niin seuraavilla olisi helpompaa,” Hanna lisää. 

Aina oikeuksista ei jaksa taistella ja positiivinenkaan elämänasenne ei selviä ilman ajoittaista uupumusta ja turhautumista.

”Meillä on sellainen diili, että aina, kun toinen soittaa niin silloin vastataan”, Mari kertoo, ”joskus vain tarvitsee sitä, että pääsee pärräämään toiselle, eli päästämään kaikki negatiiviset tunteet ulos. Toisen tehtävänä on siinä kohtaa vain kuunnella, ratkaisuja ei tarvitse tarjota.”

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Adela oli syntymästään asti eloisa ja otti hyvin kontaktia muihin, eikä kuulon alenemaa osattu epäillä. Nyt vuoden vanha tyttö kuntoutuu sisäkorvaistuteleikkauksesta, ja perhe joutuu matkustamaan satoja kilometrejä hoidon perässä viikoittain.

Adela syntyi kokkolalaisen uusioperheen vanhempien odotettuna, ensimmäisenä yhteisenä lapsena.”Kotiinlähtötarkistuksessa Adela ei läpäissyt kuuloseulaa (OAE eli otoakustinen missio). Emme kuitenkaan tässä vaiheessa uskoneet, että kuulossa olisi mitään vikaa. Hoitajatkin sanoivat, että on ihan tyypillistä, ettei se aina mene läpi, jos esimerkiksi korvakäytävä on vielä kovin pieni, tai siellä on vettä”, Adelan äiti Annastiina kertoo.

Kuukauden päästä kuuloa testattiin uudestaan äitipolilla, eikä testi mennyt läpi vieläkään. ”Adela oli kuitenkin melko pienipäinen, joten uskoimme korvakäytävien olevan sen vuoksi ahtaat. Ongelman uskottiin korjaantuvan, kunhan tyttö kasvaisi.” Seuraava aika varattiin
kuukauden päähän ja tulokset pysyivät samoina, joten Adela sai lähetteen lääkärille korvapolille. Polilla tehtiin OAE:n lisäksi tarkempia tutkimuksia.

Tarkemmatkaan testit eivät menneet läpi. Tulokset olivat kuitenkin epävarmat, sillä eläväinen Adela ei rauhoittunut testausten ajaksi. 

”Kerroin lääkärille polilla, kuinka eloinen ja kontaktia ottava lapsi Adela on. Eihän kuulovammainen lapsi naureskelisi ja jokeltelisi Adelen tavoin? Tässä vaiheessa vielä ajattelimme, että Adelalla olisi ehkä pieni kuulonalenema, mutta ei mitään sen kummempaa.”

Laulaminen ei rauhoittanut

Vaikka vakavampaan kuulovammaan oli vielä tässä vaiheessa vaikea uskoa, alkoi Annastiina kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten tyttö reagoi ääniin.

”Muut lapseni ovat rauhoittuneet ja nukahtaneet kun olen laulanut heille. Kun Adela oli noin kolmen kuukauden ikäinen, huomasin, että Adelaa ei tuntunut paljon laulaminen kiinnostaa. Autossa Adela alkoi aina itkeä takapenkillä. Itku kuitenkin loppui heti, kun pysähdyin ja näyttäydyin, että äiti on täällä. Pikkuhiljaa aloin huomata, että Adelalle on tärkeää nähdä missä olen ja pimeässä öisin Adela oli todella takertuva ja vaikutti tärkeältä, että hän saa tuntea, että olen siinä ihan vieressä,”Annastiina muistelee. 

”Ennen Kokkolassa tehtävää uutta kuulotestausta aloinkin vitsailla, kuinka ei tuo meidän tyttö taida mitään kuulla. Vaikka yritimme taputtaa tai kolistella, ei Adela reagoinut vaan jatkoi omia puuhiaan. Kun veimme neljän kuukauden ikäisen Adelan uudelleen kuuloseulaan, sanoimmekin hoitajille, että nyt tuntuu meistäkin siltä, että Adela ei kuule aivan normaalisti.”

Vanhemmat alkoivat myös pohtia, voisivatko kuulovaikeudet johtua jostain muusta vammasta tai sairaudesta. Kummankaan vanhemman suvussa ei ollut aiemmin kuulovammoja. 

”Tässä vaiheessa aloimme olla huolissamme, siitä, että onko kuuloa lukuun ottamatta lapsella kaikki hyvin.”

Leikkaus edessä

Uudella testauskerralla Adela nukkui rauhallisesti anturit päässään ja tuloksena oli vakava kuulonalenema. Kokkolasta jatkotutkimuksiin ohjattiin Ouluun, jossa muu hoito tultaisiin tekemään. 

”Kokkolassa saimme kaiken aikaa loistavaa palvelua. Kun kuulonalenema todettiin, hoitajat kävivät heti katsomassa olisiko foniatrilla aikaa ottaa meitä vastaan ja pääsimmekin heti juttelemaan. Koin, että tämä oli todella hienoa, saimme jutella lääkärin kanssa ja hän tarkisti, ettei Adelan korvissa näyttänyt ulospäin olevan rakenteellista vikaa. Samalla hän kertoi, mitä Oulussa olisi luvassa ja sanoi, että muuten kaikki näyttäisi olevan kunnossa ja ainoastaan kuulo olisi asia, jota tutkittaisiin. Hän kertoi myös, että kuulovammaan ei välttämättä löydy varsinaista syytä. Se rauhoitti mieltä.”

Ouluntutkimuksiin perhe lähti tietäen, että Adelan kuulonalenema oli vakava, mutta vasta paikan päällä selvisi, ettei Adela tulisi kuulolaitteillakaan kuulemaan normaalielämisen ääniä. Jos Adelasta haluttaisiin kuuleva, olisivat istutteet ainoa vaihtoehto.

”Tässä vaiheessa näin äitinä aloin ajatella, mitä kaikkea vielä olisikaan edessä. Kuulovamma itsessään ei meitä surettanut. Tärkeinä oli, että lapsella muuten oli kaikki kunnossa. Pitkä prosessi, minkä tiesi olevan edessä, huoletti: paljon ajoa Kokkolan ja Oulun välillä, tutkimuksia, nukutuksia ja leikkauksia.”

Päätös leikkauksesta tuntui aluksi selvältä; muu perhe oli kuuleva ja leikkaus helpottaisi myös Adelan mahdollisuuksia kommunikoida ja toimia yhteiskunnassa. 

”Leikkaus kuitenkin jännitti, sisäkorvaistutteita on Suomessakin tehty vasta noin 20 vuoden ajan. Laitteiden toiminnasta kerrottiin hyvin etukäteen, mutta kaikesta siitä, mitä laitteiden kanssa tulisi ottaa huomioon sai tietoa vasta leikkauksen jälkeen. Kyllähän sitä mietti, että jos tästä koituisikin Adelalle jotain haittaa. Silloin meidän päätöksemme, vaikka pakkoa leikkaukselle ei olisi ollut.”

Vertaistuki tuo helpotusta epätietoisuuteen

Sattumalta Kokkolasta löytyi myös toinen perhe, jonka aikaisemmin samana vuonna syntyneellä tytöllä on saman tasoinen kuulonalenema. 

”Kampaajani kertoi, että hän tuntee Kokkolasta toisenkin perheen, jonka tytölle on leikattu istutteet. Olimme molemmat vertaistuen tarpeessa ja kampaajani kysyi, saisiko antaa naiselle numeroni.”

Perheet olivatkin tavanneet Oulussa foniatrisella osastolla, mutta eivät olleet tienneet, että molemmat olivat tulleet hoitoihin Kokkolasta. 

”On hyvin erilaista vaihtaa ajatuksia toisen vanhemman kanssa, kuin sairaalan henkilökunnan ja muiden, joilla ei samalla tavalla ole tunteet siinä pelissä. Minulle se on ollut todella tärkeää. Ja toisaalta he ovat hoidoissa hiukan edellä, joten olemme pystyneet näkemään sen, mikä meilläkin on edessä”, Annastiina kertoo.

Vaikka tietoa ja tukea matkan varrella perhe on saanutkin, on taloudellinen puoli välillä huolettanut. Intensiivisen kuntoutuksen aikana on toisen vanhemman jäätävä kotiin, kun Kokkolasta Ouluun ja takaisin on ajettava noin 200 kilometriä kolmekin kertaa viikossa. Intensiivisten hoitojaksojen ja kuntoutuksen aikana toisen vanhemman on hyvä jäädä kotiin ja tilanne voi olla perheelle taloudellisesti haastavaa. Kela tarjoaa usein kuulovamman hoitoon alinta vammaistukea. 

Kuvat: Annastiina ja Marjo Leppälä

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Vievätkö robotit meiltä työt? Katoavatko perinteiset ammatit, vai elämmekö virtuaalitodellisuudessa? Tulevaisuudentutkija Elina Hiltunen pohtii tulevaisuuden työelämää ja ammatteja megatrendien kautta.

Teksti: Marie von Bell
Kuvat: Elina Hiltunen

Oma villi toiveeni on se, että saisimme tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen kuriin. Tämän ongelman ratkaisuun avuksi on tultava kaikkia ulottuvuuksia lainsäädännöstä, teknologiaan ja kuluttajakäyttäytymiseen. On löydettävä ratkaisuja kohti parempaa ja kestävämpää maailmaa.

Ilmastonmuutos on yksi megatrendeistä ja sen haasteita ratkaisemaan nousee uusia ammatteja. Vihreän teknologian ja kiertotalouden osaamista tullaan tarvitsemaan yhä enemmän. Vaikka ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen tarvitaan paljon työtä, ovat sään ääri-ilmiöt jo lisääntyneet. Pelastushenkilökuntaa tarvitaan yhä enemmän, kun kuivuus, metsäpalot ja helle lisäävät avun tarvetta. Ilmastonmuutos vaikuttaa myös ihmisten terveyteen eri tavoilla. Esimerkiksi kuluneen kesän helteet, joita yhä enemmän ja enemmän tullaan näkemään, ovat terveysrasite ihmisille ja erityisesti vanhemmille ihmisille. Muuttuva ilmasto tekee myös talvista lumettomia, pimeämpiä. Talvien pitkä pimeys vaikuttaa myös mielenterveysongelmien lisääntymiseen. Uskon, että terveydenhoidon henkilökuntaa tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän ja heidän merkityksensä kasvaa entisestään.

Kansainvälisessä työyhteisössä omalla kotisohvalla

Sellaisiin megatrendeihin, kuin väestön kasvu ja väestörakenteen muutos, liittyvät omat haasteensa. Suomessa syntyy tällä hetkellä lapsia 1,4 naista kohden. Se tarkoittaa sitä, että kansakuntamme pienenee tulevaisuudessa ja yhä suurempi osa väestöstä tulee olemaan vanhuksia. Suomi yltää maailman ikääntyneimpien väestöjen viiden kärkeen. Suomi on siis hyvin ikääntyvä kansa, mikä tarkoittaa, että meidän on ratkaistava, miten vanhustenhoito järjestetään tulevaisuudessa.

Samaan aikaan, kun Suomessa ikäihmisten osuus lisääntyy, on maailmassa monia paikkoja, joissa kaikille nuorille ei riitä työpaikkoja ja koulutusta. Jotta koulutus tavoittaisi yhä useammat nuoret ympäri maailmaa, digitaaliset koulutusratkaisut tulevat varmasti kehittymän ja yleistymään. Jos ajatellaan esimerkiksi kuulovammoja niin ohjelmat tulevat varmasti helpottamaan tulevaisuudessa kommunikointia. Jo pitkään globalisoituvassa maailmassa haasteena on ollut, että kaikki eivät puhu samaa kieltä. Erilaisia appeja/aplikaatioita on kehitetty helpottamaan ja nopeuttamaan tulkkausta ja käännöstyötä – kehittelyssä on ollut mukana myös viittomakieli.

Kansainvälistyminen on edelleen yksi megatrendi, vaikka se onkin ottanut takapakkia nationalismin saatua enemmän jalansijaa. Silti Suomessakin on nähty  Aasian globaalin vaikutusvallan kasvu, kun kiinalaiset ja intialaiset yritykset palkkaavat suomalaisia työntekijöitä. Näkisin, että kansainvälisyys työelämässä tulee olemaan hyvin tärkeää. Kansainvälistymiseen liittyen työtä pystytään yhä enemmän tekemään erilaisten alustojen kautta. Koronan vuoksi digitalisaatio on ottanut jättiloikan ja Suomesta käsin voi tehdä erilaisten digitaalisten alustojen kautta hommia ympäri maailmaa. Voit istua mökissä Inarissa ja tehdä töitä, vaikka jenkkeihin.

Nyt on kehitetty esimerkiksi Amazon Mechanical Turk -alusta, jossa voi tehdä hyvin pieniä tehtäviä, kuten kirjoittaa kuviin tägejä, joista maksetaan yksi Amerikan sentti yhden tehtävän suorittamisesta. Hyvin rutiininomaista mikrotyötä.

Digitalisaatio on jo tuonut paljon uusia ammatteja, kuten ohjelmoijat, koodarit ja muut jotka pitävät virtuaalista todellisuutta yllä, sekä ammatit, jotka liittyvät laitteiden valmistukseen. Näiden lisäksi on sosiaalinen media, joka on luonut uusia nimikkeitä, kuten vaikkapa some-runoilijoita ja tubettajia. Sosiaalisen median kautta tulee varmasti vielä monia uusia ammatteja, joita emme osaa vielä edes kuvitella. Tulevaisuuden työelämään tulee vaikuttamaan myös tekoälyrobotiikka. Tähän tarvitaan tietysti teknologiaosaajia – niitä, jotka osaavat ohjelmoida sekä niitä, jotka pystyvät korjaamaan mekaanisia laitteita. On toki kiinnostavaa nähdä, mitä ammatteja robotiikka vie meiltä, mutta vielä kiinnostavampaa on se, millä aloilla niistä tulee meidän kumppaneitamme työelämässä. Tekoälyohjelmat tunnistavat jo nyt mammografiakuvasta tai silmästä otetusta kuvasta syövän ja monia muita sairauksia hyvin tarkkaan. Lääkäreillä tulee olemaan tulevaisuudessa apunaan automatiikkaa, joka taas muuttaa lääkärin työtehtäviä. Yksi, mikä kuitenkin säilyy myös tulevaisuudessa, on ihmisen suhde ihmiseen. En usko, että robotit tai tekoäly tulisivat korvaamaan ihmisen sellaisenaan – ne tulevat vain enemmän ja enemmän auttamaan ihmistä.

Pienillä teoilla parempaa maailmaa

Mielestäni tulevaisuudessa korostuvat perustaidot: ryhmätyötaidot, kommunikaatio ja kulttuuriosaaminen. Kulttuurisensitiivisyys auttaa todella paljon, kun menemme kohti yhä kansainvälisempää ympäristöä. Käännöstyön avuksi voimme saada tekniikkaa, mutta kulttuuriosaamista ja ymmärrystä se ei voi korvata. 

Ei kannata ajatella niin, että samassa ammatissa tulisi olemaan koko ikäänsä. Sanoisin, että ennakointitaidoista voisi olla hyötyä. On oltava valppaana ja kehitettävä omia taitojaan, jotta kelkasta ei putoa, vaikka oma työpaikka menisikin. On myös hyvä valmistautua ajatukseen yrittäjyydestä tai freelance-työstä. Yleissivistys on edelleen tärkeää, sitä ei tule unohtaa. Kaikkea ei löydy googlesta.

Itse insinöörinä kannustan panostamaan teknologiaosaamiseen. Teknologialla on pystytty tuhoamaan tätä maapalloa, mutta uskon, että sillä pystytään myös pelastamaan paljon. Suomi ei kilpaile ”halvoilla käsillä”, vaan kilpailukykymme tulee koulutuksesta.

Vaikka monet megatrendeistä saattavat kuulostaa uhkaavilta, asustaa itsessäni tietty optimismi. Toivon, että jokaisessa duunissa pystyttäisiin tehdä parempaa maailmaa. Idealisti asuu meikäläisessäkin näiden vuosien jälkeen.

Kannustaisin kaikkia tulevaisuuttaan pohtivia nuoria maailman parantamiseen. Yrittäkää tehdä aina omalta osaltanne parempaa maailmaa, ja ajatelkaa tätä meidän maapalloamme. Kaikki lähtee pienistä teoista ja fiksuista valinnoista. Pienistä pisaroista muodostuu valtameri.

elina hiltunen

Elina Hiltunen on koulutukseltaan kemian diplomi-insinööri ja kauppatieteiden tohtori.

Futuristi, luennoitsija ja kirjailija. Toivoi lapsena tulevansa karjalanpiirakan rypyttäjäksi. Toistaiseksi yhtään piirakkaa, ei ole rypytetty – ehkä senkin aika tulee. Hiltunen asuu Espoossa perheensä kanssa, johon kuuluu lasten ja miehen lisäksi kaksi nelijalkaista hännänheiluttajaa.

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Teksti Jukka Vuorio. Tämä juttu on ensimmäisen kerran julkaistu Nappi-lehden numerossa 3/2019.



Lasten animaatiosarja Pipsa Possu on eräs vuosikymmenen suurimmista maailmanlaajuisista tv-hiteistä, joka on nähty Suomessakin jo vuosien ajan.

Pipsa Possu (Peppa Pig) esitettiin ensimmäisen kerran Britanniassa vuonna 2004, nyt saatavilla on kuusi esityskautta, joista viisi on suomennettu. Tuorein kuudes kausi esitettiin Britanniassa kuluvana vuonna.

Koska sarja on Suomessakin erittäin suosittu, ja sitä katsotaan hyvin monissa lapsiperheissä, on syytä tarkastella hieman lähemmin, mitä Pipsa ja hänen eläintoverinsa itse asiassa maailmasta katsojille kertovat.

Pipsa on ihmisenkaltainen possu, jonka perheeseen kuuluvat pikkuveli Jyri sekä Isä Possu ja Äiti Possu. On epäselvää, onko Possu heidän sukunimensä, vai kenties vain tapa ilmaista se, mihin lajiin he kuuluvat. Joka tapauksessa he tekevät hyvin ihmismäisiä asioita kuten pukeutuvat vaatteisiin, pyöräilevät, katsovat televisiota ja nukkuvat sängyissä kuten ihmiset. Possumaisuudesta muistuttaa röhkiminen etenkin possujen ollessa innoissaan ja hyvällä tuulella.

Sarjassa on myös paljon muita ihmisenkaltaisia eläimiä, kuten Pipsan kaverit Susa Seepra, Kerkko Koira, Pedro Poni ja Emilia Elefantti. Kaikki sarjan eläimet eivät ole ihmisenkaltaisia, sillä linnut ja kalat esitetään tavallisina eläiminä. Ihmisenkaltaisuus koskee siis vain nisäkkäitä ja joitakin matelijoita kuten krokotiilejä.

Kaikki eläimet eivät siis ole sarjassa tasa-arvoisessa asemassa.

On omituista, että vuonna 2017 ilmestyneessä Pipsa Possun toisessa elokuvassa Pipsa ja hänen kaverinsa vierailevat eläintarhassa. Siellä lapset katselevat kilpikonnia, pingviinejä ja perhosia. Eläintarhassa olevat eläimet ovat häkeissä ja karsinoissa, kun taas Pipsa luokkakavereineen kuljeskelee eläintarhan häkkien välillä vapaasti ja vapaaehtoisesti. Ehkä tämän on tarkoitus osoittaa, että me ihmisetkin kohtelemme eläimiä eri tavoin riippuen siitä, ovatko eläimet lemmikkejä, tuotantoeläimiä vai villieläimiä.

Eräässä kohdassa lapset luulevat hetken, että kirahvi on eläintarhassa esillä oleva eläin, mutta se onkin töissä eläintarhassa ja itse asiassa erään Pipsan luokkakaverin isä. Pääasiassa eläintarhan esittelystä vastaa leijona, joka tekee pitkin esittelykierrosta hienovaraisia vihjauksia siitä, että hän haluaisi syödä Pipsan opettajan Rouva Gasellin. Jakso on hämmentävä, ja on vaikea sanoa, mikä tämän kaiken monitulkintainen ja varmasti ristiriitaiselta tuntuva viesti katsojille on. Voi olla, että sanomalla vain herätellään aikuisia katsojia pohtimaa omaa eläinsuhdettaan.


Kuva: Ylen Kuvapalvelu

Pipsan perhe elää hyvin keskiluokkaista elämää. He asuvat kaksikerroksisessa omakotitalossa ja heillä on henkilöauto. Tavaroiden ja palveluiden ostaminen ei näytä olevan Pipsan vanhemmille minkäänlainen ongelma. Toisaalta on tavallista, että kuten perhe asioi jollakin kassalla, he saavat ostoksensa ainakin välillä ilman rahaa. Esimerkiksi huvipuistossa he saavat kassalta pääsyliput maksamatta niistä mitään.

Pipsan vanhemmista ainakin isä on työelämässä, ja uusimpien jaksojen perusteella työskentelee arkkitehtinä. Äidin ammatista annettujen vihjeiden perusteella hän voisi olla joko toimittaja, kirjailija tai muu kirjoittaja. Joka tapauksessa vanhemmilla on ohjelman perusteella paljon vapaa-aikaa, tai sitten sarjan tapahtumat sijoittuvat viikonloppuihin, loma-aikoihin tai alkuiltoihin. Töissä vanhemmat ovat harvoin, ja silloin kun ovat, ovat työpäivät lyhyitä ja helppoja.

Eräs toistuva teema läpi kausien on Isä Possun iso maha. Siihen viitataan usein pilkallisesti, ja Pipsa ja muut hahmot epäilevät Isä Possun kyvykkyyttä tehdä erilaisia asioita sen vuoksi, että hänellä on iso maha. Pipsa nauraa isälleen päin naamaa. Maha kieltämättä on iso, mutta ei tässä ainakaan kovin kehopositiivista kuvaa olla levittämässä. Isä Possu onneksi osoittaa aina uudelleen hänen kehoonsa kohdistuneet epäilyt turhiksi, ja on usein niin mainio uimahyppääjä, juoksija kuin koripalloilijakin.

Kun Pipsa tai hänen pikkuveljensä Jyri sairastuvat, on perheellä varaa pyytää lääkäri kotikäynnille, joka tuleekin vielä saman päivän aikana.

Sarjassa syödään usein lounasta tai retkieväitä. Niihin kuuluvat usein suklaakakku, spagetti, pitsa, leivät kuten patonki, juustot ja salaatti. Toistaiseksi en ole huomannut Pipsan perheen syövän liharuokia, tai jos pitsassa lihaa onkin, sitä ei ole mainittu suoraan. Saattaa olla, että Pipsa Possun perhe ja kenties laajempikin joukko maailman hahmoja on kasvissyöjiä.

Vuosina 2015 ja 2016 brittiläiset ja amerikkalaiset lehdet kirjoittivat useampia juttuja siitä, että monet lapset ovat kieltäytyneet syömästä sianlihaa, koska ”he eivät halua syödä Pipsaa”.

Osa Pipsa Possun jaksoista on tehty osittain uudelleen, koska alkuperäisissä jaksoissa Possujen perhe ei autoillessa käyttänyt turvavöitä ja Pipsa ja kaverit eivät pyöräillessään käyttäneet pyöräilykypäriä. Kun näistä aiheista nousi kritiikkiä, päättivät sarjan tekijät lisätä jaksoihin pyöräilykypärät ja turvavyöt.

Huhtikuussa Pipsa Possun virallisella Twitter-tilillä kerrottiin lyhyen animaatiopätkän kera, että uusimmalla tuotantokaudella sarjaan tuodaan mukaan pyörätuolia käyttävä hiirihahmo, englanninkieliseltä nimeltään Mandy Mouse. Hän on ensimmäinen sarjan liikuntavammainen hahmo. Muilla hahmoilla ei tiettävästi ole sarjassa aiemmin ollut liikunta-, kehitys- tai aistivammoja.

Sarjan kehittäjä Mark Baker sanoi Teen Voguen haastattelussa, että Mandy Mouse tuotiin sarjaan, koska Pipsa Possu ”perustuu lasten todellisiin kokemuksiin, ja vammaisuus on eräs niistä”.

Somessa ilmoitus uudesta hahmosta kirvoitti heti ristiriitaisen vastaanoton. Moni uutista kommentoinut henkilö kiitti Pipsa Possun tekijöitä siitä, että sarjaan saadaan vihdoin liikuntavammainen hahmo. Osa puolestaan kritisoi sarjan tekijöitä siitä, että Mandy Mousen käyttämä pyörätuolimalli oli hyvin vanhanaikainen, eikä edustanut nykyisiä helppokäyttöisiä ja käteviä pyörätuoleja, joiden avulla käyttäjä voi liikkua hyvin itsenäisesti.

Koska Mandy Mousen myötä ovi erilaisille vähemmistöryhmille on nyt avattu, ehkä sarjassa voidaan joskus nähdä myös viittomakielinen tai kuulokojetta tai implanttia käyttävä hahmo.

Pipsa Possua voi seurata muun muassa Pikku Kakkosesta, Yle Areenasta, Netflixistä ja Youtubesta.

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Keilailu on viittomakielisen kuuron Krista Paloposken elämäntapa.

Lietolainen Krista Paloposki, 27, on harrastanut keilaamista jo viisitoista vuotta. Tosin on vaikea sanoa, missä tarkkaan ottaen kulkee harrastamisen ja elämäntavan ero, sillä viittomakielisen kuuron Kristan elämä limittyy keilaamisen kanssa hyvin kokonaisvaltaisesti.

– Lapsena minulla oli tukihenkilönä kuuro nainen, joka harrasti keilailua. Taisin olla 12-vuotias, kun hän vei minut Kupittaan keilahallille. Silloin koetin keilaamista, ja huomasin, että se on tosi kiinnostava laji. Ryhdyin käymään hallilla hänen kanssaan, ja siitä se lähti.

Aivan alussa Krista mietti, onko laji kovin vaikea ja uskaltaako hän edes yrittää sitä.

– Kokeiltuani kuitenkin totesin heti, että se on täydellisesti oma lajini. Ja kun harjoittelee paljon, tulee tosi hyvä fiilis. Olen kokeillut muitakin lajeja kuten koripalloa ja taitoluistelua, mutta en halunnut jäädä niiden pariin.

Kristan mukaan keilailu tuntui heti alusta saakka suorastaan sydämen asialta.

– Aloittaessani tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikalleen. Voisin kuvitella, että keilaan vielä 80-vuotiaana.

Krista kertoo, että laji sopii kaikenikäisille ja harrastajien skaala on hyvin laaja. Keilaaminen on kova laji, mutta ei silti vaadi fyysistä kuntoa aivan samalla lailla kuin esimerkiksi jääkiekko.

Edistyneelle keilaajalle onnistunut keilapallon valinta on tärkeää.

Nyt laji on edelleen tiiviisti mukana Kristan elämässä. Kristan perhe on aina ollut mukana harrastuksessa, ja esimerkiksi Kristan isä on vuosien ajan kuljettanut Kristaa kilpailuihin autolla niin kotimaassa kuin joskus ulkomaillekin.

– Perheeseeni kuuluvat kaksostyttöni, poikaystävä sekä omat vanhempani ja kolme sisarustani. Omien lapsieni kanssa en ole vielä koettanut keilailua, pitäisi joku päivä yrittää. He ovat tosi liikunnallisia, joten luulen, että he voisivat tykätä lajista.

– Nyt esimerkiksi pikkuveljeni on kiinnostunut keilailusta, ja olen yrittänyt kannustaa häntä. Tulevaisuudessa koetan ottaa häntä mukaan omiinkin harjoituksiin. Mukavaa, että hän on ottaa minusta mallia.

Kristan äiti Sari ja sisko Petra tunnetaan KLVL:n parissa esimerkiksi kansainvälisessä Fepeda-verkostossa tekemästään työstä.

Krista keilasi aiemmin kuurojen keilaseura Valppaassa, mutta vaihtoi jokin aika sitten kuulevien keilaseura TuUL:n jäseneksi. Hän harjoittelee edelleen Kupittaan keilahallilla, eli paikassa, josta kaikki alkoi 15 vuotta sitten.

– Kun olin pieni, kehityin tosi nopeasti. Olin 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa mukana kuurojen maajoukkueessa, jolloin matkustimme Taiwaniin kuurojen olympialaisiin. Vaikka pelit eivät menneet kauhean hyvin, oli kisamatka kuitenkin mahtava kokemus.

Välillä maajoukkuetoimintaan tuli taukoja raskauden ja lasten syntymän johdosta. Kuurojen maajoukkueessa on useita jäseniä, mutta ulkomaille suuntautuville kisareissuille mukaan pääsee yleensä vain muutamia keilaajia.

– Elokuussa olin maajoukkueen matkassa jälleen Taiwanissa kisailemassa samassa paikassa kuin kymmenen vuotta sitten, tällä kertaa kyseessä oli kuurojen MM-kisat.

Koulunkäynnin ohjaajaksi vuonna 2016 valmistunut Krista työskentelee kouluohjaajana Hannunniitun koulussa Turussa. Koulu tunnettiin aiemmin C.O. Malmin kouluna ja Turun kuurojen kouluna, jossa Krista itsekin kävi peruskoulun.

Työn, perheen ja harrastuksen yhdistäminen on aina haastavaa. Töiden jälkeen Kristalla on tavallista lapsiperhearkea, eli ruuanlaittoa lapsille ja heidän viemistään harrastuksiin.

Myös Krista joutuu miettimään tarkkaan ja aikatauluttamaan menojaan löytääkseen aikaa keilaamiselle.

– Onneksi minulla on tosi hyvä tukiverkosto. Esimerkiksi vanhempani hoitavat mielellään lapsiani, että pääsen treenaamaan. Yritän päästä noin 1-3 kertaa viikossa harjoittelemaan, ja siihen vielä tietysti kilpailut päälle. Erilaisia kilpailuja, sekä paikallisia että valtakunnallisia, olisi tarjolla aika paljon, mutta voin itse päättää, mihin niistä osallistun. Käyn sekä kuurojen että kuulevien kisoissa.

Keilailu on liikunnan lisäksi myös erittäin sosiaalinen harrastus. Krista kertoo saaneensa keilailun kautta paljon hyviä kavereita.

– Olen tutustunut moniin kuuleviin ihmisiin ja sulautunut kuulevien maailmaan. Olen vieläkin yhteyksissä niihin kuuleviin, joiden kanssa olen keilannut monta vuotta sitten. Pystymme kommunikoimaan hyvin, vaikka paikalla ei olisikaan tulkkia. Kännykkää voi käyttää apuna kommunikaatiossa monin tavoin.

Palkintojen lisäksi Krista on saanut keilailusta kavereita ja elämänkokemusta.

Lajin pariin pääsee helposti, alussa omia varusteita tai palloja ei tarvita, vaan kaiken voi vuokrata keilahallista. Aivan alkuun riittävät hallin vuokrakengät ja -pallo.

Jos laji alkaa tosissaan kiinnostaa, hankkii harrastaja tosin monenlaista asiaankuuluvaa varustetta.

Niihin kuuluvat esimerkiksi keilakassi, kilpailuvaatteet, omat pallot, erilaisia teippejä sormia varten, pallojen peukalotapit ja osalla myös rannetuki, eli onhan niitä loppujen lopuksi monenlaisia. Kilpatasolla ei yleensä pidetä myöskään monta vuotta samoja palloja, itsekin vaihtelen palloja. Keilahalleilla työskentelevät ihmiset ovat yleensä parhaita asiantuntijoita kertomaan, että minkälainen pallo kenellekin sopii.

Krista kannustaa kaikkia ja kaikenikäisiä Napin lukijoita keilaamisen pariin.

– Rohkeasti vain kokeilemaan, laji on tosi kiva. Etukäteen ei kannata jännittää, ja yleensä pian huomaa, ettei se olekaan niin vaikeaa. Suosittelen keilaamista lämpimästi kaikille

Keilailu

  • Suosituimmassa keilailumuodossa keiloja on kymmenen kappaletta ja ne sijaitsevat 18,3 metrin mittaisen keilaradan päässä, symmetrisessä kolmiossa keilapöydällä.
  • Kullakin pelaajalla on kaksi heittoyritystä kaataa keilapatteri keilapallolla. Tarkoitus on oikeakätisellä keilaajalla osua hieman kärkikeilan oikealle puolelle niin sanottuun taskuun, jonka muodostavat keilat yksi ja kolme. Vasenkätisellä vastaavat keilat ovat yksi ja kaksi.
  • Mikäli ensimmäisellä yrityksellä pelaaja kaataa kaikki kymmenen keilaa, hän tekee kaadon.
  • Maksimipistemäärä kymmenen keilan keilailussa on 300 pistettä, joka voidaan saavuttaa heittämällä 12 kaatoa yhteen sarjaan.

Teksti Jukka Vuorio | Kuvat Elina Penninkangas. Tämä juttu on ensimmäisen kerran julkaistu Nappi-lehden numerossa 3/2019.

« Edellinen sivuSeuraava sivu »

Hakemalla Instagramista kuvia ja videoita aihetunnisteella #viittomakieli moni meistä on nopeasti törmännyt Ida Hellstenin videoihin, joissa hän viittoo suomalaisia musiikkikappaleita suomalaiselle viittomakielelle.

Nappi-lehti otti yhteyttä Idaan, ja pyysi Instassa tunnetuksi tullutta ahkeraa viittojaa haastatteluun. Selvisi muun muassa, että Ida on perheenäiti, viittomakielen ohjaaja ja innokas bloggaaja.

Instagramissa on useita viittomiasi lauluja. Miten idea tähän syntyi?

– Meillä kuului aikoinaan opintoihin kurssi, jossa meidän piti kääntää valitsemamme laulu viittomakielelle ja se sitten nauhoitettiin. Innostuimme ystäväni kanssa tästä niin, että myöhemmin esiinnyimme lauluja viittoen koulun juhlissa, ja kerran meidät kutsuttiin myös viittomakielisten kokoukseen. Äitini yritti saada meitä osallistumaan myös Talent –kilpailuun, mutta olen niin kova jännittämään, että se jäi tekemättä.

– Laulujen julkinen viittominen oli monta vuotta tauolla, kunnes Haloo Helsingiltä tuli Hulluuden Highway-kappale. Huomasin viittovani sitä yksikseni ja lopulta päätin kuvata sen yksityiselle insta-sivulleni. Ystäväni innostuivat videosta niin, että päätin kuvata lisää ja lopulta minun oli perustettava julkinen tili videoilleni.

Miten valitset viittomasi laulut? Ovatko jotkut tietyt esiintyjät sinulle erityisen tärkeitä?

– Tykkään kotimaisista artisteista. Monesti viitotuksi päätyy laulu, joka on jäänyt päähäni pyörimään ja jota alan automaattisesti kääntää viittomakielelle. Joskus viiton myös seuraajieni pyytämiä kappaleita. Muun muassa Ellinooralta on tullut viitottua useampikin kappale. Cheekin tuotanto houkuttelee, mutta räppi on niin käsittämättömän nopeaa, että sen viittominen on jäänyt vähän vähemmälle, vaikka sitäkin löytyy!

Harjoitteletko paljon ennen videon nauhoittamista ja sen Instagramiin laittamista?

– Yleensä valitsemani biisi soi minulla taustalla muutaman päivän, jotta opin sen ulkoa. Etsin myöskin sanat netistä, jotta kaikki tulee varmasti oikein. Ja koska video vaatii yhtenäisen suorituksen, niin harvoin se ihan ensimmäisellä kuvaamisella menee putkeen. Hehe!

Minkälaista palautetta olet saanut? Keneltä sitä tulee? Mitä se sinulle merkitsee?

– Palautetta on aina mukava saada. Tämä on minulle harrastus, asia, jonka tekemisestä nautin, mutta on aina mukava kuulla muidenkin pitävän aikaansaannoksistani. On ollut myös kiva kuulla, että opettajat ovat näyttäneet videoitani kouluissa ja muun muassa puheterapeutti on näyttänyt niitä lapsille. Videoillani on merkitystä muille ja se tuntuu tietysti hyvältä. Viittomakieli tulee tutuksi myös heille, jotka eivät sitä ole koskaan käyttäneet ja olen yksi esimerkki siitä, mihin viittomakielellä pystyy.

Olet viittomakielen ohjaaja? Työskenteletkö siis tässä ammatissa? Minkälaista se on?

– Olen vuonna 2005 opintonsa aloittanut viittomakielen ohjaaja ja valmistuin 2008. Olen 10 vuoden aikana työskennellyt yksityishenkilöllä kotona avustajana/hoitajana, ollut C.O. Malmin koululla pari vuotta koulunkäyntiavustajana ja lisäksi useammassakin päiväkodissa niin ryhmä-, kuin henkilökohtaisenakin avustajana. Joskus työhöni on kuulunut viittomakielen käyttöä, joskus ei. Työ on siis vaihtelevaa, ja olen itse keskittynyt eri ikäisten lasten kanssa työskentelyyn.

Mistä on syntynyt intohimo viittomakieleen? Mitä viittomakieli sinulle merkitsee?

– Päädyin opiskelemaan viittomakieltä melkeinpä vahingossa. Äitini näki lehdessä ilmoituksen, jossa ilmoitettiin lisähausta viittomakielisen ohjauksen perustutkintoon. Minun piti alun perin mennä lukioon, mutta päätin hakea Turun kristilliselle opistolle. Hakutilaisuus kesti kokonaisen päivän, ja jo seuraavana päivänä sain ilmoituksen kouluun pääsystä.

– Viittomakieli oli alusta asti minulle helppo kieli oppia. En ole koskaan erityisemmin loistanut englannissa tai ruotsissa, mutta viittomakieli on ihan oma juttunsa. Se on visuaalinen kieli ja siinä on mielestäni helposti ymmärrettävä logiikka!

– Tutustuin opintojeni aikana rohkeasti viittomakielisiin nuoriin ja kiitän heitä suuresti! He ottivat meidät vasta viittomakieltä opettelevat ennakkoluulottomasti joukkoonsa ja vaikuttivat paljon ainakin omaan osaamiseeni. Toki koulutuksen osaltakin viittomakielen opetus oli laaja-alaista ja sen lisäksi meillä oli kursseja erilaisista kommunikaatiomenetelmistä. Yksi opettajistani totesi minun olleen edellisessä elämässäni varmasti kuurosokea, koska taktiiliviittominen sujui minulta niin hyvin.

– Viittomakieli merkitsee minulle paljon muutakin kuin yhtä kieltä. Se on tuonut elämääni ihania ihmisiä, uuden kulttuurin ja uuden tavan ilmaista itseäni. Olen ylpeä viittomakielen osaamisestani. Jokaisen tulisi olla!


Ida Hellsten ja kissa

Kirjoitat myös blogia? Kerro siitä. Mistä tykkäät kirjoittaa? Kenelle kirjoitat?

– Olen kirjoittanut blogeja jo yli kuusi vuotta. Nykyistä Näissä neliöissä- blogiani olen kirjoittanut parisen vuotta ja vuoden verran se on ollut oman nimensä alla, poissa suuresta blogiyhteisöstä. Blogissa kirjoitan kaikesta maan ja taivaan välillä. Perhe-elämästä, yhteiskunnan asioista, höpsötyksistä. Olen ollut avoin myös omasta ahdistuneisuushäiriöstäni ja saanut siitä paljon kiitosta. Se on aihe, josta saan eniten yhteydenottoja ja olen neuvonut muita, sekä ollut vertaistukena.

Kerrot blogissasi, että perheeseenne kuuluu lisäksesi mies, kaksi lasta ja kissa. Mitä voit kertoa lukijoillemme perheestänne?

– Olemme mieheni kanssa olleet pian yhdessä 10 vuotta ja siitä naimisissa 8 vuotta. Meillä on 4- ja 7-vuotiaat tytöt, sekä 10 vuotta täyttävä maatiaiskissa. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen, ja minulla perhe menee aina kaiken muun edelle. Asumme tällä hetkellä maaseudulla, Turun lähellä.

– Lapsemme osaavat viittomia ja ovat innokkaita oppimaan. He kyselevät sanoille viittomia ja minä sitten näytän aina pyydetyn viittoman. Esikoisemme oppi aikoinaan maito-viittoman ennen kuin oppi puhumaan. Välillä harmittelen sitä, etten lastemme vauva-aikoina ottanut enempää viittomia käyttöön.

https://www.instagram.com/ida_viittoo/
https://naissanelioissa.wordpress.com/



Teksti Jukka Vuorio | Kuvat Ida Hellsten. Tämä juttu on ilmestynyt ensimmäisen kerran KLVL ry:n julkaisemassa Nappi-lehdessä keväällä 2019.

« Edellinen sivuSeuraava sivu »