Viittomakielen tulkit kohtaavat yhä useammin kielettömiä asiakkaita

Suomen Viittomakielen Tulkit ry:n puheenjohtaja Emilia Norppa.

(Juttu on ensimmäisen kerran julkaistu Nappi-lehden numerossa 3/2017)

Teksti Jukka Vuorio

Kuva Elina Penninkangas

Suomen Viittomakielen Tulkit ry:n puheenjohtaja Emilia Norppa kertoo Suomessa olevan noin 700 ammattitutkinnon suorittanutta tulkkia, joista tällä hetkellä tulkkina työskentelee 450 ammattilaista. Tulkkausala on varsin naisvaltainen, Norppa arvioi SVT:n noin 600 jäsenestä noin 20:n olevan miehiä.

”Osa tulkeista opiskelee itselleen uutta ammattia. Se on ollut viime vuosina kasvava trendi. Se ei johdu pelkästään tästä uusimmasta kilpailutuksesta, vaan 2000-luvulla olleista kilpailutuksista. Työehdot ovat huonontuneet koko ajan.”

Moni tulkeista kokee työehtojen muuttuneen niin paljon, että jotkut kokevat jo toimeentulonsa vaarantuneeksi.

”Kyselyssämme selvisi, että alle 30 prosenttia tulkeista ei ollut suunnitellut alan vaihtoa.”

Ongelmista huolimatta vuosittain valmistuu noin 40 uutta viittomakielen tulkkia. Emilia Norpan mielestä siinä on ainakin puolet liikaa.

”Kaksikymmentäkin tuntuu olevan tällä hetkellä liikaa. Onneksi määrää on hieman laskettu, ja esimerkiksi Humak ei tänä syksynä perusta Kuopioon uutta tulkkiluokkaa.”

Norppa sanoo kuitenkin, ettei tilanteesta voi syyttää oppilaitoksia.

”Oppilaitosten on vaikea tehdä muutoksia nopealla aikataululla, eikä tilanne tietenkään ole opiskelijoidenkaan syytä. Se nyt kuitenkin on selvää, että uusia opiskelijoita ei tulisi houkutella tulkkipulalla ja varmalla työpaikalla, kuten joskus menneisyydessä on tehty.”

Tulkki kohtaa työssään sekä aikuisia että lapsia.

”Lasta voi jännittää, tai voi olla, ettei hän muuten jaksa keskittyä tulkkaukseen. Kyse on kontaktin saamisesta.”

 

Maahanmuuton ja kansainvälistymisen lisääntyminen näkyy myös tulkkien työssä, etenkin pääkaupunkiseudulla. Nyt yleistyvä tilanteet, joissa suomalaisen viittomakielen osaaminen ei välttämättä riitä.

”Nykyään tulkit kohtaavat työssään entistä useammin muualta kuin Suomesta kotoisin olevia, kielettömiä asiakkaita. Näissä tilanteissa olisi eduksi kaksi tulkkia, joista toinen olisi kuuro, siis natiivi viittomakielen puhuja.”

Eri maiden viittomakielet poikkeavat toisistaan siinä missä eri maiden puhututkin kielet.

“Erilaisissa kulttuureissa eleissäkin on eroja, joten viittomissa on vielä suurempia eroja. Sama viittoma voi eri kielissä tarkoittaa aivan eri asioita. Väärinymmärrysten mahdollisuus on valitettavasti todella suuri.”

 

Kesällä 2017 kuuloalan järjestöjen keskuudessa kuohutti Kelan päätös kilpailuttaa järjestämänsä tulkkauspalvelut.

Kesäkuussa 2017 KLVL ry, Kuuloliitto ry, Kuurojen Liitto ry, Suomen Viittomakielen Tulkit ry, Kuurojen Palvelusäätiö sr, Suomen Kuurosokeat ry, Svenska Hörselförbundet rf ja Viittomakielialan Tulkkauspalvelun Tuottajat ry jättivät yhteisen vetoomuksen Kelan tulkkauspalveluiden kilpailuttamisen keskeyttämiseksi.

Vetoomuksessaan järjestöt toteavat tulkkauspalvelun tuottamista koskevan hankinnan olevan monin tavoin epäonnistunut. Mahdollisella neljän vuoden sopimuskaudella nähdään yhteiskunnallisesti merkittävää vaikutusta kyseisten palveluiden laadun kehittymisen, palveluita tarjoavan ammattikunnan sekä kyseisiä palveluita hyödyntävien asiakkaiden kannalta.

Nykyisessä kilpailutuksessa markkinat lukitaan tietyille palveluntuottajille, jonka seurauksena monet muut saman ammattikunnan edustajat saattavat jäädä ilman oman alan töitä jopa neljäksi vuodeksi. Lisäksi sekä hankintalaki että laki vammaisten henkilöiden tulkkauspalvelusta velvoittavat ottamaan huomioon käyttäjien erityistarpeet ja kuulemisen. Järjestöjen vetoomus toteaa olevan selvää, ettei palvelunkäyttäjien kuulemista ole otettu huomioon lain edellyttämällä tavalla.

”Järjestöt ovat olleet yhteydessä Kelaan sekä yhdessä että yksittäin. Kelan näkemyksen mukaan lähitulevaisuudessa tarvittaisiin useampi sata kokoaikaista tulkkia vähemmän kuin nykyään. Kelan laskelmat eivät voi olla realistisia.”

 

Suomen Viittomakielen Tulkit ry:n verkkosivuilta löydät lisätietoa yhdistyksen toiminnasta.

« Edellinen sivu
Hanna Niutanen-Di Renzo ja Atpinya Bunserm.

Teksti Jukka Vuorio

Kuva Elina Penninkangas

 

(Juttu on ensimmäisen kerran ilmestynyt Nappi-lehden numerossa 3/2017)

Helsingin Valkealla talolla sijaitseva Kuurojen kansanopisto on viittomakielinen oppilaitos, jossa opiskelee kuuroja, huonokuuloisia ja kuulevia opiskelijoita useista eri maista.

Kuurojen kansanopisto on Suomen ainoa oppilaitos, joka tarjoaa maahanmuuttajille opetusta viittomakielellä. Koulun arki on varsin kansainvälistä ja koulupäivien aikana useat kulttuurit kohtaavat päivittäin.

Syksyllä 2017 alkoi maahanmuuttajakoulutus kuuroille. Koulutuksen tarkoitus on on edistää yleisiä kotoutumista ja jatko-opintokelpoisuutta parantavia taitoja. Koulun maahanmuuttajakoulutuksessa on yli 30 opiskelijaa.

Thaimaalainen Atpinya Bunserm opiskelee toista vuotta Kuurojen kansanopistossa. Hän käyttää sisäkorvaistutetta ja keskustelee suomalaisella viittomakielellä.

–Etenkin koulun ensimmäinen vuosi oli todella mukava. Minusta on mukavaa, että koulupäivien aikana voi kohdata erilaisia kulttuureista tulevia nuoria, Atpinya sanoo.

19-vuotias Atpinya osasi ennen Suomeen saapumistaan thaimaalaista viittomakieltä, ja on nyt opetellut suomalaista viittomakieltä niin hyvin, että se sujuu jo melko sujuvasti.

Opiskelijat ovat täysi-ikäisiä, ja ikähaarukka vaihtelee kahdeksantoista ja noin viidenkymmenen ikävuoden välillä. Koulutuksen kesto on opiskelijan taustasta ja osaamistasosta riippuen yleensä kahdesta kolmeen vuotta.

Koulupäivien aikana opiskellaan muun muassa tietokoneen käyttöä, suomalaista viittomakieltä ja työelämään liittyvää suomenkieltä. Erityisesti opiskelussa huomioidaan yleisesti työelämään, yhteiskuntaan ja arkitaitoihin liittyviä seikkoja.

–Monet maahanmuuttajalinjan opiskelijoista jatkavat opintojaan ammattikoulussa, muutamat etenevät suoraan työelämään, kertoo Kuurojen kansanopiston opettaja Hanna Niutanen-Di Renzo.

–Joskus osa on vain vuodenkin, ja pääsee sitten töihin.

Vaikka viralliset tahot kuten TE-toimistot, Kela ja muut virastot yrittävät kertoa Kuurojen kansanopistosta kuuroille maahanmuuttajille, Niutanen-Di Renzon mukaan parhaiten tietoa koulusta leviää niin sanotun puskaradion kautta, kun opiskelijat kertovat koulusta omille tutuilleen.

–Koulu tunnetaan vaihtelevasti. Helsingissä koulu tunnetaan hyvin, mutta muualla Suomessa ei vielä niin hyvin, Niutanen-Di Renzo sanoo.

 

Haastatteluhetkellä elokuun loppupuolella koulun syyslukukausi on ollut käynnissä noin viikon.

–Kesälomalla jotakin ensimmäisen kouluvuoden aikana opittua ehti vähän unohtua, mutta nyt kaikki palaa jälleen mieleen. Varsinaisen opiskelun lisäksi mukavaa on myös se, että täällä tutustuu uusiin ihmisiin ja saa kavereita, Atpinya sanoo.

Kuluvana syksynä Kuurojen kansanopistolla on suomalaisten lisäksi opiskelijoita Lähi-Idästä, Aasian maista ja Afrikasta.

–Näiltä alueilta tulee suurin osa opiskelijoistamme. Jonkin verran on lisäksi myös Euroopasta, mutta ei monta. Suurin osa opiskelijoista on turvapaikanhakijoita tai pakolaisia, Niutanen-Di Renzo sanoo.

–Osa opiskelijoista on tullut muista syistä, kuten avioliiton tai muun syyn vuoksi.

Koska koulupäivien aikana niin useat kulttuurit kohtaavat, se aiheuttaa välillä myös yhteentörmäyksiä.

–Välillä joudutaan keskustelemaan siitä kuinka Suomessa toimitaan. Totuttelu vaatii aina vähän aikaa, Niutanen-Di Renzo kertoo.

Atpinya tuli Kuurojen kansanopistolle opiskelemaan, koska haluaa tulevaisuudessa työllistyä ravintola-alalle.

–Haluaisin työskennellä kokkina, mieluiten thaimaalaisen ruuan parissa. Myös tietokoneet kiinnostavat minua. Joka tapauksessa haluaisin tehdä työtä ravintolassa.

 

Kuurojen kansanopisto

*Sijaitsee Valkeassa talossa Helsingin Pohjois-Haagassa.

*Koulu on viittomakielinen ja monikulttuurinen ja siksi ainutlaatuinen.

*Koulu juhlii tänä vuonna 30. toimintavuottaan. Juhlat ja niihin liittyvät tapahtumat järjestetään Valkeassa talossa 2.-3. marraskuuta.

*Koulun opintolinjoja ovat viittomakielen linja, täydennyskoulutus viittomakielisille, maahanmuuttajakoulutus kuuroille sekä intensiivikurssit.

*Viittomakielen linjalla opiskelee kuulevia opiskelijoita, jotka haluavat oppia viittomakieltä.

*Koulutuslinjat ovat maksullisia. Opintoihin voi hakea Kelan opintotukea, ammatillista kuntoutusta tai opintoseteliavustusta.

*Kuurojen kansanopistossa on myös asuntola, jossa on mahdollista majoittua 1-3 hengen huoneissa.

 

www.kuurojenliitto.fi/fi/kuurojenkansanopisto

www.facebook.com/kuurojenkansanopisto

www.twitter.com/KKO_opisto

 

« Edellinen sivu

Eduskunnan viittomakielten verkoston puheenjohtaja, Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja Mikaela Nylander puhuu yli kolmentoista vuoden kansanedustajakokemuksella kaikkien lasten yhtäläisten oikeuksien puolesta.

Mikaela Nylander
Mikaela Nylander (Kuva: RKP)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti Jukka Vuorio

(Juttu on julkaistu Nappi-lehden numerossa 2/2016)

Keväisenä arkipäivänä Mikaela Nylander ottaa Nappi-lehden vastaan eduskunnan lisärakennuksen kahvilassa. Kansanedustajat viettävät nyt ison osan ajastaan lisärakennuksen tiloissa, sillä päärakennus on pitkään kestävässä remontissa.

Eduskunnan uudelleenrakennus ja remontointi eivät kuitenkaan estä työskentelyä, ja Nylanderin ajatuksissa ovatkin ajankohtaiset politiikan suuret linjat.

Nyt kokeneen kansanedustajan mielessä on, kuinka suomalaiseen yhteiskuntaan saadaan integroitua ne ihmiset, jotka tulevat tänne hakemaan apua.

–Maahanmuutto on koko ajan tosi iso asia. Ja työllisyyteen ja koulutukseen liittyvät linjaukset ovat myös todella tärkeitä. Kun eduskuntaryhmä kokoontuu, niin nämä asiat ovat sellaisia, joista eniten puhumme.

Koko maata etenkin netissä puhuttavan maahanmuuton lisäksi Nylander pohtii ja käsittelee valiokuntatyön kautta jatkuvasti myös varhaiskasvatuksen asioita. Päivähoidon valtakunnallinen laatu ja toiminnan puitteet määräytyvät pitkälti sivistysvaltiokunnan työssä.

–Istun sivistysvaliokunnassa, joten kaikki kysymykset, jotka liittyvät koulutukseen, kulttuuriin ja nuorisoon tulevat käsittelyyn sinne. Tähän kuuluvat myös varhaiskasvatuksen asiat. Ja ne ovat puhuttaneet paljon, sillä juuri tällä hetkellä käsitellään esimerkiksi asiakasmaksulakia, jossa nyt ehdotetaan, että kunta voisi periä isompaa maksua varhaiskasvatuksesta.

Jotta poliitikot voisivat vaikuttaa asioihin, he tarvitsevat usein konkreettisia tutkimuksia, joiden tuloksiin vedota. Se on uskottavaa sekä poliitikon itsensä että edistettävän asian kannalta. Siksi Nylander pitää tärkeänä, että viime vuosina on valmistunut opetukseen liittyviä tutkimuksia.

–On aivan loistavaa, että on tehty tutkimuksia, muistaakseni vuonna 2014 opetushallituksen tutkimus koululaisista ja siitä, minkälaista tukea he tarvitsevat. Ja nyt Karvi (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus) teki tutkimuksen siitä miten kielelliset ja sosiaaliset oikeudet toteutuvat opetussuunnitelmassa. Tutkimusten ansiosta me tiedämme, että tilanne ei ole hyvä. Monien lasten kohdalla tilanne ei ole edes tyydyttävällä tasolla. Jos viranomaiset itse toteavat, että varhaiskasvatuksessa, esiopetuksessa ja päiväkodeissa on puutteita, niin asialle on saatava tehtyä jotakin.

 

Heikentääkö hallitus päiväkotejakin?

 

Kuluvalla hallituskaudella Suomessa on totuteltu lähes kaikkia aloja ja sektoreita koskeneisiin leikkauksiin. Höylä on osunut myös sosiaali- ja terveyspuolelle ja etenkin opetukseen. Voidaanko päiväkodeiltakin lähitulevaisuudessa leikata?

–Tälläkin hetkellä sitä tapahtuu. Hallitus mahdollisti, että voidaan suurentaa ryhmäkokoja. Se ei ole suora leikkaus, mutta on selvä heikennys laatuun. Kun näitä heikennyksiä tehdään, ne aina eniten kärsivät ne lapset, jotka tarvitsevat eniten tukea. Ja jos asiakasmaksuja nyt korotetaan, niin se tuo kunnille lisää tuloja, mutta on käänteisesti pois lasten vanhemmilta. Minusta oli myös väärin, että hallitus avasi kunnille mahdollisuuden kajota subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen, eli että lapsi saisi vain 20 tuntia viikossa päivähoitoa. Koko ajan tehdään monenlaisia heikennyksiä.

Nylander on kotoisin Porvoosta ja on Porvoon kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Hänen tietoonsa ei ole kantautunut akuutteja ongelmia Porvoon kuulovammaisten lasten päiväkotipaikkojen suhteen. Yhteyksiä Porvoon kuuroihin hän pitää säännöllisesti tapaamalla alueen kuuroja aikuisia.

–Porvoon tilanne kuulovammaisten ja viittomakielisten lasten osalta ei ole parempi eikä huonompi kuin muissa Suomen kunnissa. En tunne erityisen hyvin Porvoon päiväkotien tilannetta, mutta voisin kuvitella, että ei siellä olla sen edistyksellisempiä kuin muissakaan kunnissa. Toisaalta en ole kuullut myöskään mistään akuutista tilanteesta Porvoossa. Tapaan säännöllisesti viittomakielisiä porvoolaisia aikuisia ja heidän kanssaan puhumme kyllä monenlaisista asioista, kuten esimerkiksi pulmat terveyskeskuksen ajanvarauksen kanssa.

Vuodesta 2003 saakka kansanedustajana toiminut Nylander kertoo, että kuulovammaisten lasten vanhempien yhteydenotot ovat selvästi lisääntyneet kevään 2014 jälkeen, jolloin Eduskunnan viittomakielten verkosto perustettiin.

–Viittomakielten verkoston myötä yhteydenottojen määrä on lisääntynyt huomattavasti. Moni on huolestunut esimerkiksi viittomakielestä äidinkielen asemassa ja viittomakielen opetuksen vähyydestä. Yleisesti koulunkäynnistä kysytään ja kerrotaan paljon, samoin oppimateriaalien puutteellisuutta arvostellaan. Ja ymmärrän nämä huolet hyvin. Minulle tulevissa yhteydenotoissa ollaan muuten harvoin huolissaan sosiaali- ja terveyspuolesta, vaan kyllä ne usein liittyvät juuri opetukseen ja sen puutteisiin.

 

Ylelle enemmän viittomakielistä ohjelmaa

 

Myös Yleisradion hallintoneuvoston jäsenenä istuva Nylander on tyytyväinen siitä, että Ylen viittomakielisten ohjelmien näkyvyys etenkin lastenohjelmien osalta on pienessä nousussa. Esimerkiksi Pikku Kakkonen on aloittanut tarjoamaan ohjelmia myös viitottuna. Lisäksi haluttaisiin edelleen kehitystä Ylen viittomakieliseen uutis- ja ajankohtaistoimintaan.

–Se on äärimmäisen tärkeätä. Yle on määrätietoisesti kehittänyt viitotun ohjelman määrää. Ja sitä on kehitettävä vielä edelleen. Kulttuuritarjonta on osa viittomakielisen identiteettiä ja ehdottoman tärkeätä.

Nylanderin puheenjohtamassa Eduskunnan viittomakielten verkostossa on jäseniä kaikista puolueista, niin hallituksesta kuin oppositiostakin. Vaikka osapuolet ovat monessa asiassa napit vastakkain, Nylanderin mukaan hallituksen ja opposition välistä tavallista vastakkainasettelua ei kuitenkaan verkoston työssä tule esiin.

–Todella harvoin on mitään kiistelyn suuntaista, ei oikeastaan ollenkaan. Kuurojen liitto on aina läsnä, kun meillä on kokouksia. Olemme täysin riippuvaisia heidän asiantuntemuksestaan. Verkostomme yrittää yhdessä Kuurojen liiton kanssa ajaa asioita. Esimerkiksi keväällä tapasimme peruspalveluministeri Juha Rehulan, ja puhuimme sote-uudistuksesta ja miten viittomakielisten oikeudet huomioidaan siinä. Nyt viittomakielen kannalta tärkeitä ovat juuri sote-uudistus ja Ylen tulevaisuutta pohtiva työryhmä.

Nylanderin kolmentoista kansanedustajavuoden aikana kuulovammaisten asiat ovat Suomessa kehittyneet. Kansanedustajan näkemyksen mukaan kuulovammaisten asiat ovat läsnä politiikassa huomattavasti paremmalla tasolla kuin esimerkiksi reilut kymmenen vuotta sitten.

–Nyt asioista puhutaan ja asiat otetaan vakavasti. Oikeuksien toteutumisesta ja oppimateriaalien kehittämistä keskustellaan. Tässä auttoi myös edellisellä hallituskaudella säädetty viittomakielilaki. Ja nyt puhutaan jo, että kuinka nämä asiat huomioidaan sote-uudistuksessa. Yleisesti ottaen asenteet ovat menossa hyvään suuntaan.

Nylander on rkp:n eli Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja. Hänen mukaansa rkp tuntee tietynlaista sielujen sympatiaa viittomakielisiä kohtaan, koska kummatkin ovat kielivähemmistöjä.

–Me ymmärrämme mitä tarkoittaa olla kielivähemmistö. On järkyttävää, kun kielellisiä oikeuksia ei huomioida. Ruotsinkielisen vähemmistöjen edustajana tiedän, kuinka tärkeää vahva äidinkieli on. Koen, että on helppo samaistua siihen asemaan ja tunteeseen, missä monet viittomakieliset varmasti ovat.

Tämän lehden ilmestyessä kansanedustajien kesäloma on juuri alkamassa. Kesälomallaan kiireinen kansanedustaja ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja aikoo keskittyä perheensä parissa olemiseen.

”Toivon, että saan olla perheeni kanssa saaristossa koko heinäkuun. Nautin eniten siitä, että kalenteri on tyhjä ja lasten ja perheen kanssa on vain vapaata yhdessäoloa.”

 

Mikaela Nylander

*s. 27.3.1970 Porvoo

*RKP:n kansanedustajana vuodesta 2003

*Eduskunnan viittomakielten verkoston puheenjohtaja

*Sivistysvaliokunnan jäsen

*Ylen hallintoneuvoston jäsen

*Porvoon kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

 

Eduskunnan viittomakielten verkosto

*Perustettiin toukokuussa 2014

*Jäseniä kaikista eduskuntapuolueista

*Työskentelee tiiviissä yhteistyössä Kuurojen Liiton kanssa

*Tarkoituksena on lisätä tietoa viittomakielistä ja niiden käytöstä, parantaa viittomakieltä käyttävien asemaa yhteiskunnassa sekä edistää viittomakieliä koskevaa lainsäädäntöä ja välittää tätä koskevaa tietoa.

 

Nylanderin kirjallinen kysymys viittomakielestä opetus- ja kulttuuriministeriöön

 

Mikaela Nylander jätti toukokuussa 2016 opetus- ja kulttuuriministeriöön kirjallisen kysymyksen viittomakielestä.

Kysymys kuuluu kokonaisuudessaan näin:

 

Miten ministeriö aikoo varmistaa, että viittomakieliset oppilaat saavat tarvittavan opetuksen ja millaisia panostuksia tullaan tekemään opetuksen kehittämiseksi viittomakielen ja kirjallisuuden oppimäärässä perusopetuksessa ja siten varmistamaan viittomakielisten riittävä oman kielensä osaaminen?

 

Kysymys perusteluineen ja viittauksineen löytyy kokonaan osoitteesta https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Kysymys/Documents/KK_260+2016.pdf

« Edellinen sivu

Kuvituskuva kuntoutusohjaajan merkityksestä.

Teksti Jukka Vuorio

Kuvitus Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Napin numerossa 2/2016)

 

Kun lapsi aloittaa päiväkodin, tarvitaan linkkihenkilöä eri tahojen välille. Juuri sellainen on kuntoutusohjaaja. Hän välittää tietoa sekä ohjaa, opastaa ja konsultoi esimerkiksi perhettä, sairaalaa, koulua, päiväkotia ja kuntaa ja ymmärtää eri tahojen näkökulmat.

 

Oulun yliopistollisen sairaalan kuntoutusohjaaja Anneli Spets vastaa puhelimeen työpaikallaan. Hän kertoo mielellään työstään ja näkemyksistään alle kouluikäisten kuulovammaisten lasten kuntoutusohjaajana.

–Kuntoutusohjaustyö on ihmissuhdetyötä, jossa on monta ulottuvuutta. Kuntoutusohjaajan rooli on monipuolinen. Työsuhde kestää perheen kanssa usein vuosien ajan ja lasta ja perhettä näiden vuosien aikana tavataan useita kertoja. Tapaamiset sijoittuvat sairaalaan ja perheiden koteihin ja erilaisiin palavereihin, kuten päivähoitopalavereihin. Tapaamisia on myös esimerkiksi erilaisissa tapahtumissa, kuten sairaalaan järjestämillä ensitietopäivillä. Lisäksi nähdään kursseilla, joten monipuolisuutta todella on.

Lapsen meneminen päiväkotiin on todella tärkeä nivelvaihe.

–Siinä vaiheessa ohjaus ja neuvonta ovat suuressa roolissa. Esimerkiksi lapsen kuulokäyrä avataan päivähoidon henkilöstölle, sehän on todella tärkeää, että henkilökunta ymmärtää kuulonaleneman vaikeusasteen.

Henkilökunnan pitää myös olla selvillä siitä, mitä lapsi kuulee esimerkiksi ilman kuulokojeita ja kuinka paljon kuulokojeella saatu kuulo auttaa.

–Kuulokojeiden lisäksi voi tietenkin olla myös monenlaisia muita apuvälineitä, kuntoutusohjaaja antaa niiden käyttöön neuvoja ja vinkkejä. Tilojen akustiikkaa ja lapselle suotuisia istumapaikkoja käydään myös läpi. Monia asioita käydään läpi ihan kirjaimellisesti kädestä pitäen.

Vanhempia saattavat askarruttaa tai jopa huolettaa monenlaiset aiheet, kun oma lapsi on aloittamassa päiväkodin. Spetsin mukaan huolenaiheet ovat vanhemmilla hyvin yhteneväisiä.

–Mietitään, että pärjääkö lapsi ryhmässä. Aiheutuuko heikentyneestä kuulosta ongelmia? Entä oppiiko lapsi yhtä lailla kuulevien kaverien kanssa? Sosiaalinen kehitys on myös monella mielessä, eli onnistuvatko leikit ja kaverisuhteet? Kiusataanko kuuloviasta tai kuulokojeiden käytöstä?

Lasten vanhemmat eivät kuitenkaan ole ainoita, joita päiväkodin aloittaminen mietityttää. Päiväkotien henkilökunta on myös uuden asian parissa jokaisen lapsen kohdalla.

–Hekin miettivät lapsen pärjäämistä ryhmässä, että miten lapsi kuulonvaraisesti siellä pärjää. Samoin pohdinnan aiheena on oma tietotaito, että onko se varmasti riittävällä tasolla, että voi auttaa lasta siinä ryhmässä. Lisäksi mietitään ihan tämmöistä perustason asiaa, että osataanko laittaa laite korvaan ja esimerkiksi vaihtaa siihen paristot. Koulutusta ja kuntoutusohjaajan käyntejä on toki saatavilla ja mielessä kannattaa myös pitää, että vanhemmathan ne ovat parhaat asiantuntijat lapsestaan kertomaan.

 

Valtaosa lapsista on päiväkotiryhmässä ainoana kuulovammaisena.

–Toisten kuulovammaisten, esimerkiksi kuulokojeita käyttävien tapaaminen on vertaiskokemuksen kannalta tärkeää ja suotavaa, mutta näitä tapaamisia voi tietysti järjestää muulloinkin kun päiväkodissa. Lasten vertaistapaamisiin eli niin sanottujen kuulokavereiden tapaamiseen hyvä paikka ovat esimerkiksi KLVL ry:n paikallisyhdistysten ja muiden alan järjestöjen järjestämät tapaamiset, tempaukset, retket ja leirit.

Suomen 313 kuntaa ovat keskenään hyvin erikokoisia ja muutenkin toisistaan poikkeavia palveluiden saatavuuden suhteen. Vaikuttavatko alueelliset erot päiväkotien laatuun?

–Eroja voi olla jonkin verran, mutta lapsen lakisääteiset oikeudet toteutuvat varmasti kaikissa kunnissa, vaikka resurssit ovat toisinaan hyvinkin niukkoja. Ainakin oma kokemukseni näiden työvuosien ajalta on se, että asiat pyritään järjestämään joka paikassa parhain päin.

Lapsiryhmän aikaansaama melu ja häly voi nousta varsin kakofoniseksi. Silloin normaalikuuloisella aikuisellakin on vaikeuksia kuulemisen kanssa, kuulovammainen lapsi puolestaan joutuu pinnistelemään aivan äärirajoilla.

–Onhan se iso ongelma, häly vaikuttaa meihin kaikkiin ja erityisesti silloin jos on kuulemisen pulmia. Isojen ryhmien häly lisää väärinkuulemisen riskiä ja keskittyminen vaikeutuu. Ja kun joutuu pinnistelemään kuulemisen kanssa, väsyy helpommin. Onneksi päiväkodissa on myös rauhallisia hetkiä.

Spetsin mukaan kuulovammaista lasta ja melun määrää huomioidaan yleensä päiväkotiryhmässä hyvin.

–Ryhmäjakoihin onneksi kiinnitetään huomiota ja toiminnassa tavoitellaan rauhallista toimintamallia. Kuulovammaiselle lapselle järjestetään optimaallista akustiikkaa ja istumapaikkaa. Selkopuhe ja toistot auttavat myös, ja mikä tärkeintä, varmistetaan, että lapsi on kuullut ja ymmärtänyt ohjeet. Lapsen auttamisessa voidaan tehdä itseasiassa aika paljon.

Päivähoitomuoto on aina perheen valinta ja sitä kunnioitetaan.

–Vaihtoehtoja on, ja perhe valitsee niistä sen perheelle ja lapselle sopivimman. Sanoisin, että pienet lapset hyötyvät pienistä kodinomaisista hoitoympäristöistä. Iän myötä kaverisuhteiden ja sosiaalisen ympäristön merkitys korostuu. Eli jo ennen esiopetusvuottakin on ihan hyvä miettiä vähän isompaan ryhmään tai päiväkotiryhmään menemistä. Niissä saa ennen esiopetuksen ja koulun aloittamista kokemuksia isommassa ryhmästä toimimisesta.

Lapsen kulkeminen kodin ja päiväkodin välillä aiheuttaa omat mietintänsä. Useimmiten kuljettaminen kuuluu vanhempien arkirutiineihin, mutta osa lapsista kulkee päiväkotiin muilla tavoin.

–Normaalisti vanhemmat kuljettavat lapsen päiväkotiin. Mutta jos kuljetusta tarvitaan, niin kunta järjestää päivähoitokuljetuksen. Se voi olla taksi tai pikkubussi, joka kokoaa matkan varrelta useampia lapsia. Lapsi saatetaan kyytiin kädestä käteen, eli aikuinen saattaa hänet autoon ja toisessa päässä aikuinen ottaa hänet vastaan taksinkuljettajan huomasta. Useimmat lapset sopeutuvat kuljetuksiin nopeasti ja heidän mielestään kuljetus nivoutuu päiväkotipäivään ihan luontevasti.

Vaikka kuntoutusohjaaja käy päiväkodissa puhumassa esimerkiksi kuuloapuvälineistä, hän ei todennäköisesti ole paikalla juuri sinä päivänä, kun lapsi aloittaa päiväkodin. Siksikin alkuohjaus on tiukasti vanhempien vastuulla.

–Rohkaisisin vanhempia kertomaan lapsestaan päiväkodin henkilökunnalle mahdollisimman tarkasti. Ensimmäisinä päivinä on hyvä varata aikaa sille, että kerrotaan kuuloapuvälineistä ja niiden toiminnasta. Mutta ei puhuta henkilökunnan kanssa pelkästään kuuloasioista, vaan lapsen tavoista, tottumuksista, luonteesta, temperamentista, leikeistä ja kaikista arkeen liittyvistä asioista, kuten omatoimisuustaidoista. Ja tietenkin jos lapsella on sairauksia tai lääkityksiä, niin niistä on hyvin tärkeää kertoa. Ja itsestään selvää on kertoa ruokavaliot, allergiat ja muut vastaavat asiat.

Keskustelun ja kommunikaation merkitystä Spets painottaa muutenkin.

–Yhteistyö, kommunikaatio ja luottamus ovat ne oleellisimmat asiat. Kun ne toimivat kodin ja päiväkodin ja muiden tahojen välillä, kaikki muu tulee siinä samassa. Silloin ollaan turvallisella mielellä puolin ja toisin.

« Edellinen sivu

Kuvitus, jossa kaksi kättä pitää kiinni toisistaan.

Teksti Jukka Vuorio

Kuvitus Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Napin numerossa 2/2016)

 

Helsingin varhaiskasvatusvirasto vastaa noin 23 000 helsinkiläislapsen varhaiskasvatuksesta. Varhaiskasvatusviraston varhaiskasvatuksen asiantuntija Pasi Brandt vastasi Napin esittämiin kysymyksiin viraston tiloissa Helsingin Hakaniemessä.

 

Aloitetaan yleiskatsauksella. Mikä mielestäsi on kuulovammaisten tai viittomakielisten lasten tilanne Helsingin päiväkodeissa tällä hetkellä?

–Se on arvioinnin alla. Meillä on vuosikymmenten ajan ollut yksi integroitu kuulovammaisten erityisryhmä, joka oli ennen Kalliossa ja siirtyi sieltä Roihuvuoreen. Siellä se oli pitkään ja mietimme, että onko se oikeassa paikassa. Samalla arvioitiin, että onko sille edelleen tarvetta. Puhuttiin myös kuulevien viittovien lasten omasta ryhmästä. Lopulta ryhmä siirrettiin Roihuvuoresta Pitäjänmäkeen. Tultiin siihen tulokseen, että on hyödyllistä, että kuulovammaisille on yksi ryhmä. Tavoitteena oli, että kun Pitäjänmäellä on kuulovammaisten koulu ja Valkea talo on lähellä, niin siellä on palveluita enemmänkin. Ainahan joku tulee pidemmän matkan päästä, oli päiväkoti tai koulu missä hyvänsä, vaikka keskustassakin.

 

Minkä verran Pitäjänmäen Tanelin päiväkodissa on ollut kuulovammaisia lapsia?

–Tanelin päiväkotiin ei oikein ole saatu hakijoita. En osaa sanoa, että johtuuko tämä sitten sijainnista vai halutaanko enemmän, että integroidaan lähipäiväkotiin vai emmekö ole onnistuneet tiedotuksessa. Roihuvuoressa ryhmä oli täynnä.”

–Määrällisesti tilanne on nyt ollut sama vuosikymmenien ajan. Mutta viimeisen viiden vuoden aikana on ollut vaikeuksia saada se ryhmä täyteen. Meillä on 43 integroitua erityisryhmää, joista yksi on siis kuulovammaisten ryhmä. Kaikki muut ovat niin sanottuja monimuotoryhmiä. Kuluvan vuoden aikana mietitään, että onko meillä integroituja ryhmiä oikea määrä ja ovatko ne oikeissa paikoissa.

 

Minkälainen näppituntuma on, haluavatko vanhemmat nykyään lapsensa nimenomaan lähipäiväkoteihin?

–Kyllä se siltä tuntuu, ja varhaiskasvatuksen tavoitehan on olla inklusiivista, eli pyrimme siihen, että tuki on saatavilla lähipäiväkodissa. Mutta jos se on lapsen edun mukaista, tuki on mahdollista järjestää myös integroiduissa ryhmissä. Viimeisen viiden vuoden aikana kuulovamma päädiagnoosina on ollut keskimäärin 15 lapsella, kuulovamma-nimikkeen allehan mahtuu hyvin monenlaisia asioita.

 

Onko se vähän?

–En osaa sanoa, onko se vähän vai paljon, mutta jos katsotaan kokonaisuutta, niin me hoidamme 23 000 lasta. Kaikista erityistukea saavista lapsista se viisitoista on noin 1,3 prosenttia, ja kaikista lapsista noin 0,06 prosenttia. Yleensä kaksi kolmasosaa kuulovammaisista lapsista on lähipäiväkodeissaan ja yksi kolmasosa siinä integroidussa ryhmässä.

 

Helsingin päiväkodeissa on 23 000 lasta. Kuinka yksilöllisesti kunkin varhaiskasvatusta voidaan suunnitella ja toteuttaa?

–Jokaiselle lapselle tehdään lapsen varhaiskasvatussuunnitelma. Lapselle ei aseteta mitään kehittymistavoitteita, vaan pohditaan lähinnä, että mitkä hänen valmiutensa ja kiinnostuksen kohteensa ovat. Tavoitteet asetetaan henkilökunnalle, että mitä he voivat tehdä, että lapsen varhaiskasvatus sujuisi mahdollisimman hyvin. Ryhmässä ei ole yksilöllistä toimintaa, mutta ryhmän tulee pyrkiä huomioimaan ne yksilöt, joista ryhmä koostuu. Ryhmäkasvatus on se voima, että ryhmässä opitaan. Siitä on ihan tutkimuksia, että usein alle puolet kuuntelee aikuisten puhetta, ja lasten tekeminen ja oppiminen tulee siinä vertaistoiminnassa.

 

Entä ne lapset, jotka tarvitset erityistä tukea?

–Erityisen tuen avulla on tarkoitus mahdollistaa se, että lapsi pystyy siinä ryhmässä saamaan sen hänelle kuuluvan varhaiskasvatuksen. Jos ei vaikka kuule, niin silloin on käytössä vaihtoehtoiset kommunikaatiovälineet. Tanelin päiväkodin ryhmässä on tietysti viittomakielentaitoista henkilökuntaa, lähiryhmässä saattaa esimerkiksi olla avustaja, joka voi olla viittomakielentaitoinen.

 

Kuinka paljon vanhemmilta tulee pyyntöjä tai jopa vaatimuksia oman lapsen varhaiskasvatukseen liittyen?

–Niitä tulee aika paljon. Olen ollut yli 30 vuotta eri tehtävissä mukana päivähoidossa, ensin 15 vuotta päiväkodissa ja sitten 15 täällä virastossa. Vanhempien osallisuus on nykyään ihan erilaista kuin parikymmentä vuotta sitten. Alueelliset erotkin näkyvät, joissakin kaupunginosassa ollaan tietoisempia oikeuksista ja niitä peräänkuulutetaan hanakammin. Toisaalta haluammekin vanhempien osallisuutta, sillä hehän tuntevat lapsensa parhaiten.

–Nykyään vanhemmat kokeilevat, kysyvät ja kyseenalaistavat enemmän kuin ennen. Mutta vaatimalla ei voi saada enemmän kuin muut. Meidän toiminta on kuitenkin verovaroilla rahoitettua, joten joudumme jatkuvasti pohtimaan, miten kaikki lapset saavat riittävällä ja järkevällä tavalla laadullisesti tasapuolista kohtelua. Lähtökohtaisesti jokaisessa päiväkodissa on sama osaamistaso.  Jokainen päiväkoti on kuitenkin erilainen kuin muut.

 

Mutta tarjoavatko vanhemmat paljon omia vaihtoehtojaan ja ideologioitaan päiväkodin toimintaan?

–Heidän määränsä on viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt. Vanhempia on kyllä ihan kaikenlaisia ja kaikkia kuunnellaan. Jotkut kyselevät esimerkiksi kovasti luomuruuan perään. Suurin osa vanhemmista on edelleen niitä, jotka luottavat päiväkotien toimintaan ja osaamiseen. Asiakaskyselyiden mukaan Helsingin päivähoitoon ollaan keskimäärin hyvin tyytyväisiä. Kritiikkiäkin löytyy, ja pitääkin löytyä, sillä tavallahan saamme edelleen kehitettyä toimintaa.

 

Kuuloon liittyviä apuvälineitä ja laitteita on hyvin monenlaisia. Onko se vanhempien vastuulla käydä päiväkodissa selostamassa, että miten laitteet toimivat?

–Kyllä. Tutkiva tai hoitava tahohan on sen katsonut, että laitteet ovat hyvät ja sopivat, ja sieltä tulee usein henkilö, joka neuvoo laitteiden osalta. Ja vanhemmat osaavat myös neuvoa. Henkilökuntaa toimii sitten sen saadun ohjeistuksen avulla.

 

Entä päiväkotien työntekijät? He varmaan mielellään ottaisivat vastaan kuulovamma-asioihin liittyvää lisäkoulutusta, mutta onko sitä tarjolla?

–Täydennyskoulutukseen meillä on oma velvoitteemme, ja jokaiselle sitä pitää antaa vähintään viisi päivää vuodessa. Meillä on keskitettyjä koulutuksia koko virastossa, jolloin tiettyjä asioita kuten liikkumisen lisäämistä nostetaan koko henkilökunnan tietoisuuteen. Päiväkotien johtajat pitävät työntekijöiden kanssa joka vuosi kehityskeskustelut, jolloin selvitetään myös osaamisvajetta ja miten siihen vastataan. Suhteellisen säännöllisesti meillä pyörii esimerkiksi tukiviittomakursseja, viittomien opetteluhan ei kuulu esimerkiksi varhaiskasvatusalan peruskoulutukseen. Ja esimerkiksi viittomakielen opettelu on asia, joka vaatisi myös pitkäjänteistä kotona harjoittelua. Uskaltaisin väittää, että jos päiväkotiin tulee lapsi, jonka kommunikointi on esimerkiksi tukiviittomien varassa, niin kyseisen päiväkodin henkilökunnalle annetaan tässä asiassa lisäkoulutusta.

 

Kuinka paljon vanhemmilla on valinnanvaraa sen suhteen, mihin heidän kuulovammainen lapsensa menee päiväkotiin?

–Kuulovammaisella lapsella on päiväkodin valintaan ihan samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin lapsilla. Kun vanhemmat hakevat lapselleen päivähoitopaikkaa, he laittavat hakemukseen toivejärjestykseen viisi paikkaa. Ensimmäiseksi toiveeksi merkityn päiväkodin johtaja ottaa hakemuksen vastaan. Hakemuksesta selviää, että lapsi on kuulovammainen. Silloin päiväkodin johtaja ja vanhemmat miettivät yhdessä, onko juuri kyseissä päiväkodissa saatavilla oleva tuki riittävä. Jos vanhemmat ovat toivoneet lähellä sijaitsevaa päiväkotia, niin silloin haetaan mahdollisimman läheltä se päiväkoti, missä tuki on saatavilla.

–Jos vanhemmat laittavat ykköseksi Tanelin päiväkodin, niin kerromme, että perheellä on mahdollisuus saada tukea kuljetukseen. Sen järjestäminen ei ole meidän velvollisuus, mutta se on mahdollista. Meidän velvollisuus on joka tapauksessa järjestää jokaiselle lapselle päiväkotipaikka Helsingistä, ja jokaiselle lapselle se myös löytyy.

 

 

Varhaiskasvatusvirasto

* Helsingin varhaiskasvatuksen tavoitteena on turvata lapsen hyvän kasvun edellytykset. Lasten varhaiskasvatuksen tehtävänä on edistää lasten tasapainoista kasvua, kehitystä ja oppimista sekä edistää lasten henkilökohtaista hyvinvointia.

*Varhaiskasvatuspalveluiden käytössä on isoja alueellisia eroja Helsingin sisällä. Kunnan päivähoidossa käyvien 3-6-vuotiaiden lasten osuus vaihtelee peruspiireittäin 65 prosentista 85 prosenttiin.

* Päiväkodit ovat auki kello 6.15 ja 17.30 välisenä aikana. Iltaisin tai koko vuorokauden ja koko viikon auki olevia päiväkoteja on lapsille, jotka vanhempien työn tai opiskelun vuoksi tarvitsevat vuorohoitoa. Vuoropäiväkodit ovat auki 24/7 ja viisi iltahoitoa antavaa päiväkotia suljetaan viimeistään klo 22.

 

« Edellinen sivu

Teksti Irja Seilola, KLVL ry:n puheenjohtaja

(Pääkirjoitus on julkaistu Napin numerossa 1/2016)

 

Terveiset KLVL ry:n hallituksen kokouksesta ja strategiapäivästä. Helmikuisena viikonloppuna kokoonnuimme järjestäytymään työryhmiin ja pohtimaan liiton toimintastrategiaa.

Saimme jälleen kokoon erinomaiset työryhmät, jotka tulevan vuoden aikana tulevat ideoimaan, kehittämään ja pohtimaan KLVL ry:n edunvalvontaa, vertaistyötä ja viestintää. Työryhmissä on hallituksen jäsenien lisäksi jäsenyhdistyksiemme jäseniä, jotta työhön saadaan mahdollisimman laaja näkökulma. Viikonlopun aikana huomasimmekin monta kertaa olevamme tämän Napin aiheen äärellä, kuulovammaisen lapsen perhe ja lähipiiri. Huomasimme, kuinka moninaisia ne voivat olla.

Miettiessäni tätä perheeni ja lapsieni kautta, täytyy tunnustaa, että meillä lähipiiriä on välillä ollut puheterapeutti, joka on tullut kotiin tekemään puheterapiaa. Se on ollut arjessa paras ratkaisu. Lähipiiriin voidaan laskea myös koulunkäyntiavustaja, joka on tullut hoitaman vapaa-ajallaan perheen sisaruksia.

Samoin päiväkodin työntekijä ja opettaja, joka on myöskin ollut osana tiivistä arkea joustoineen ja apuineen, keskusteluineen. Suuri ilo on ollut saada nämä ihmiset ympärillemme ja osaksi lapsen arkea. Näiden ihmisten nähdessämme vielä monien vuosien jälkeenkin jatkamme jutustelua kuin olisimme vasta eilen kohdanneet. Viimeisin tällainen kohtaaminen oli Educa-messuilla, jossa tapasin nyt jo 14-vuotiaan poikamme päiväkotihoitajan. Oli ilo ja onni viedä häneltä terveisiä kotiimme.

Toivonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, että pystymme vaikuttamaan teidän perheiden arkeen voimaannuttavasti ja tuomaan sopivasti tietoa, vinkkejä ja tukea arjen pieniin käännekohtiin.

Tänä vuonna toimintasuunnitelmassa on toivottuja päiväkursseja viikonloppukurssien lisäksi unohtamatta kesäpäiviä. Ne ovat kohtaamisen ja tiedonjakamisen ja –vaihtamisen hetkiä.

Lisäksi toivon, että tuomme näkyviin yhteiskunnan eri tahoille viestiä kuulovammaisten lasten ja heidän perheidensä arjen haasteista. Keskustellaan avoimesti ratkaisuista ja jaetaan tietoa, niin, että mahdollisimman moni saisi niitä pieniä vinkkejä arjen helpottamiseksi.

Pienet vinkit ja keskustelut vertaisten sekä lähipiirin kanssa antavat kaikki pienen hippusen timanttiin, lapseen joka kasvaa meidän joukossa arvokkaaksi yksilöksi. Kaiken keskiössä on kuulovammaisen lapsen elämä – vita.

 

Vertaisuus

Ilo

Tasa-arvoisuus

Avoimuus

« Edellinen sivu

Kolumnin kirjoittajan Jukka Vuorion kuva

Teksti Jukka Vuorio

Kuva Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Napin numerossa 1/2016)

Suomessa eletään ydinperhekulttuurissa, jossa perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Se toimii meillä ja on puolessa vuosisadassa asettunut niin yleiseksi normiksi, ettei muunlaista kokonaisuutta oikein osata enää ajatellakaan.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Vielä omien isovanhempieni ollessa lapsia oli melko tavallista, että samassa talossa asuivat myös isoäiti ja isoisä. Joskus jopa kaksin kappalein kumpiakin. Joissakin kodeissa mukana elämänmenossa olivat myös sedät, tädit, enot tai serkut.

Se on ollut kaikille osapuolille osa tuki- ja turvaverkkoa, jonka nykyään perheen ulkopuolella ajatellaan muodostuvan virastoista ja virkamiehistä. Moni varmasti nykyään miettii, kumman tukeen ja apuun voi hädän hetkellä luottaa: virastoluukun takaa katsovan virkamiehen vai tutun sukulaisen?

Omista isovanhemmistani kolme neljästä on jo edesmenneitä, mummon 85-päiviä vietetään toukokuussa. Isäni vanhemmista vain toisen kanssa sain käydä elon tietä yhtä aikaa, ja hänenkin kanssaan vain kuusi vuotta. Mutta äidin puolen mummon ja vaarin kanssa yhteinen tie on ollut pitkä ja antoisa.

Isoisäni kertoi usein sotajuttuja ja urheilujuttuja. Sotajutuissa ei tosin koskaan sodittu, vaan aina tarinat koskivat sattumuksia lomilla tai matkalla paikasta toiseen. Tai sitten oltiin korsussa tai juhlallisuuksissa.

Urheilujuttujen mukaan vaarini oli suunnilleen suomenmestaruustasoa monessakin eri lajissa. Juoksu, pingis, ammunta ja uinti olivat muutamia lajeista, joissa hän piti itseään lähes voittamattomana. Jos kesän 1940 olympialaiset olisi voitu järjestää, hänellä olisi omien uskomustensa mukaan ollut mahdollisuuksia suorastaan mitalirohmuksi.

Vaarini ajatukset ja käytännöt rahan suhteen vaikuttivat myös omiin näkemyksiini. Isoisä työskenteli hyväpalkkaisella alalla ja sattui kerran saamaan jopa suurehkon veikkausvoiton. Hän eli aina sellaisella tavalla, ettei rahoista ole iloa, jos niitä ei käytä. Sen sijaan rahalla saa ja uudella autolla pääsee, hän näytti ajattelevan.

Mummoltani olen oppinut vaarini vastapainoksi säästämistä ja ajoissa olemista. Hyvällä tarjouksellakaan ei välttämättä kannata ostaa, jos tavaraa ei välttämättä tarvitse. Ruuan kanssa ei ole syytä hienostella tai olla nirppanokkainen. Ollaan tyytyväisiä siihen, että on jotain mitä syödä. Ja jos juna lähtee liikkeelle kahdeltatoista, kannattaa asemalla olla jo vähintään puolta tuntia ennen.

Nyt ajankohtaiseksi on tullut tyttöystäväni isovanhempien elämän pohdinta. Kuinka he haluaisivat meidän jatkavan kotitalonsa ylläpitoa, entä kuinka heidän henkinen perintönsä elää kauttamme? Nämä ovat kysymyksiä, joita ehdottomasti haluan kunnioittaa.

Menneiltä sukupolvilta voi ammentaa loputtomasti tietoa, viisautta ja kokemusta. Sitä kannattaa kysellä niin kauan kuin voi.

Isovanhempien kuuntelemista ei kannata lopettaa koskaan.

« Edellinen sivu

Kuvituskuva opettaja neuvoo oppilasta

Teksti Marjatta Takala, Helsingin yliopisto ja Helena Sume, Jyväskylän yliopisto

Kuvitus Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Napin numerossa 1/2016)

 

Tutkimushankkeessa Kuuleeko koulu? selvitettiin, miten yleisopetuksen opettajat kokevat kuulovammaisten oppilaiden opetuksen, millaisia tukitoimia on tarjolla ja toteutuuko kuulovammaisen oppilaan osallisuus yleisopetuksessa.  Selvitys tehtiin Helsingin ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä, Opetus- ja Kulttuuriministeriön rahoituksella 2014–2015.

 

Kuurojen ja huonokuuloisten lasten opetus on muuttunut paljon viime vuosina.  Tähän on monia syitä, kuten sisäkorvaistutteen yleistyminen ja lähikouluperiaate. Niinpä tuli tarpeelliseksi katsoa, miten kyseisten lasten opetus yleisopetuksessa sujuu.

Kuuleeko koulu? -tutkimukseen vastasi yleisopetuksesta 109 opettajaa, jotka kertoivat yhteensä 90 oppilaasta.

Opettajat ja koulut olivat eri puolilta Suomea, eniten Etelä- ja Länsi-Suomesta. Yläkoulun opettajia oli 49 ja alakoulun 59 sekä yksi esikoulun opettaja.

Oppilaista 64 oli esi- tai alakoulussa, yläkoulussa puolestaan oli 26 oppilasta. Heistä kuuroiksi viittomakielen käyttäjiksi oli merkitty viisi, muut olivat huonokuuloisia. Istutteen käyttäjiä oli opettajien mukaan 24 ja heidät luokiteltiin huonokuuloisiksi, jos puhe oli merkitty ensisijaiseksi kommunikaatiotavaksi.

Suurimmalla osalla oppilaista oli jokin kuulokoje. Tavallisin vaihtoehto oli, että oppilaalla oli yksi tai kaksi kuulokojetta tai 1-2 istutetta. Yhteensä 14:sta oppilaalla ei ollut mitään laitetta. Opettajista 9 ei tiennyt, onko ja millainen kuulokoje kuulovammaisella oppilaalla on käytössään.

Lisäksi tutkimuksemme oppilaista 15 %:lla oli jokin lisävamma. Yleisimmät lisävammat olivat kehitysvamma, näkövamma ja sydänvika.

 

Vain muutamalla oppilaalla oli pidennetty oppivelvollisuus. Koko aineistossa tulkki mainittiin tukimuotona alakoulussa kolmella oppilaalla, yläkoulussa ei kenelläkään. Avustaja juuri kuulovammaista oppilasta varten oli alakoulussa 13 %:lla ja yläkoulussa ei kenelläkään.

Kysyimme myös, miten opetusta muutetaan, jos luokassa on kuuro tai huonokuuloinen oppilas. Opettajista noin puolet muutti opetustaan jonkin verran.  Erityisesti kuunteluolosuhteisiin kiinnitettiin huomiota.

Kaikkien vastausten perusteella voi sanoa, että opettajat eivät kokeneet joutuvansa paljonkaan huomioimaan oppilasta tuntien suunnittelussa tai aikana.

 

Yleisin tapa opettajalla oli kommunikoida samalla tavalla kuin kaikkien oppilaiden kanssa, mikä tarkoitti tässä puhetta. Alakoulussa puheella kommunikoivat 80 % opettajista ja yläkoulussa 91 % opettajista. Seuraavaksi käytetyin tapa kommunikoida oli puheen ja huuliltalukemisen yhdistelmä ja sitten tukiviittomien ja seuraavaksi viittomakielen tulkin käyttö. Kuvia käytettiin lähinnä niiden lasten kanssa, joilla oli jokin lisävamma.

Kun kuuro tai huonokuuloinen lapsi opiskelee yleisopetuksen koulussa, voidaan puhua inkluusiosta. Tavoitteena on oppilaan täysi osallistuminen ja tasa-arvo. Paras tapa edistää oppilaan osallisuutta oli opettajien mielestä asiasta keskusteleminen ja tasa-arvoinen kohtelu.

Kouluissa on hyvä miettiä, miten järjestetään se, että kuulovammainen oppilas tulee joka tilanteessa huomioiduksi ja saa saman opetuksen kuin muut. Tietoa oppilaan kuulovammasta oli jaettu etupäässä opettajien kokouksissa lukuvuoden alussa. Muutama opettaja kertoi kuntoutusohjaajan käynnistä luokassa.

 

Tutkimuksemme mukaan liki puolet kuulovammaisista oppilaista ei saanut mitään tukea ja oppilaista vähän yli puolet selvisi ilman erityistä tukea. Vaikka tutkimuksessa mukana olleet oppilaat olivat lähinnä huonokuuloisia, näyttää oppilaiden saama tuki vähäiseltä.

Opettajat eivät kokeneet kuuroa tai huonokuuloista oppilasta kovin haasteellisena luokassaan. Opettaja kykenee mukauttamaan opetustaan ja huomioimaan olosuhteita niin, että opetus saadaan sujumaan. Aina opettaja ei muuta mitään opetuksessaan. Kuulovammainen oppilas on opettajan mielestä melko hyvin osallinen, mukana kaikessa missä muutkin, joten inkluusio on onnistunut.

Kiinnostavaa oli, että omia opetusmenetelmiä ei erityisesti muuteta, kun kuulovammainen saadaan oppilaaksi. Kuitenkin moni opettaja kiinnittää huomiota omaan puhetapaansa sekä luokkatilan fyysisiin ominaisuuksiin. Useat opettajat arvelivat, että heidän opetustapansa huomioi kaikki oppilaat. Jos jotain kuitenkin muutetaan, on se enemmän teknistä ja ulkoista. Se ei aina riitä. Tarvitaan myös pedagogisia muutoksia ja ohjelmia.

 

Jotta opetus olisi kaikille sopivaa, tarvitaan esteetön ympäristö sekä riittävät resurssit. Ympäristön fyysinen esteettömyys on haaste etenkin vanhoissa koulurakennuksissa. Psyykkinen esteettömyys lienee kuitenkin vielä suurempi haaste. Se sisältää arvot, asenteet, uskomukset ja psyykkisen mielentilan. Näistä esteettömyyden edellytyksistä osa näytti toteutuvan jo nyt tutkimuksemme perusteella, osa on vasta kehittymässä. Ulkoiset ja tekniset seikat oli tiedostettu hyvin. Ryhmätilanteet ja kielen oppimisen haasteet eivät näkyneet vastauksissa. Kenties niitä ei ollut tai sitten niitä ei saatu lomakkeellamme esiin.

Uusissa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa korotetaan uudenlaisia oppimisympäristöjä, puhutaan yhteistoiminnallisesta oppimisesta ja yhteisöllisestä tiedon rakentamisesta. Myös työtapojen vaihtelua ja tutkivaa oppimista korostetaan. Nämä ovat hyviä linjauksia. Kuulovammainen oppilas on kuitenkin monen haasteen edessä, jos kuunteluympäristö muuttuu usein, eivätkä kuunteluolosuhteet ole kohdallaan. Tällöin hän ei voi optimaalisesti käyttää kaikkia kykyjään.

Nyt saatujen tulosten perusteella voidaan olla varovaisen tyytyväisiä yleisopetuksessa opiskelevien kuulovammaisten oppilaiden tilanteeseen. Erityisiä pedagogisia menetelmiä ei tutkimuksessamme löytynyt, eikä myöskään kielen kehityksen tukemiseen tähtääviä toimia, ellei opettajan selkeä artikulaatio ole sellainen. Oppimisympäristöön ja omaan puheeseen sekä pedagogiikkaan huomion kiinnittäminen olivat yleisimpiä tapoja toimia.

Kun opettaja kiinnittää huomiota oppimisympäristöön ja omaan opetukseensa ja ilmaisuunsa, hyötyy kuulovammainen oppilas tästä paljon. Rauhallisesta, meluttomasta ja selkeästä oppimisympäristöstä sekä monikanavaisesta opetuksesta hyötyvät myös kaikki muut oppilaat.

Näin menetellen kuuro tai huonokuuloinen oppilas voi opiskella siellä missä muutkin ja olosuhteet tukevat hyvää oppimista. Tämän tutkimuksen perusteella toteamme, että jatkossa on tarpeen kysyä kuulovammaisilta oppilailta itseltään sekä heidän perheiltään koulunkäynnin sujumisesta. Lisäksi oppimistuloksia on syytä tutkia.

« Edellinen sivu

Antti Ropponen ja lentopallo

Teksti Jukka Vuorio

Kuvat Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Nappi-lehden numerossa 1/2016)

 

Kuurona syntynyt lentopalloilija Antti Ropponen ei ole antanut minkään asettua tielleen matkalla lentopalloammattilaiseksi ja Suomen mestariksi.

 

On aurinkoinen maanantai-iltapäivä helmikuussa Kokkolan keskustassa. Tapaamme Antti Ropposen kahvilassa, jossa rentoihin urheiluvaatteisiin sonnustautunut nuorukainen moikkaa ensimmäisenä muutamaa kaveriaan. Sitten on vuorossa toisessa pöydässä istuva seurue, jossa istuu muun muassa Kokkolan Tiikereiden takkiin pukeutunut mies.

Täällä Antti tunnetaan. Kokkola on pieni kaupunki ja uskomattomassa voittoputkessa olevien Tiikereiden pelaajat ovat täällä julkkiksia.

”Tämä on kiva kaupunki, sopivan kokoinen. Enimmäkseen liikun täällä kodin, koulun ja joukkueemme kotihallin väliä. Joskus Tiikereiden fanit tunnistavat minut kaupungilla ja palaute on ollut aina hyvää.”

Tiikerit on hallitseva Suomen mestari. Hakkurina pelaava Antti pääsi kentälle heti ensimmäisessä finaaliottelussa, kun joukkueen ykköshakkuri Olli-Pekka Ojansivu oli sairaana.

”Hakkuri on joukkueessa se pelaaja, jonka tehtävä on tehdä pisteitä, eli iskeä ne pallot vastustajan kenttään. Vähän niin kuin jääkiekossa se on hyökkääjän tehtävä.”

 

Teipattu implantti

 

Antti ottaa kaakaota ja kertoo, että eilen illalla otetun voiton ansiosta Tiikereiden voittoputki on nyt 32 ottelun mittainen. Se on mahtava saavutus. Viime kauden pudotuspeleistä alkanut tappiottomien otteluiden putki vain jatkuu. Antin mielestä se on koko joukkueen ansiota.

”Tiikerit on niin hyvä joukkue, koska meillä on hyvä yhteishenki ja hieno huumori. Harjoittelu ja pelaaminen otetaan vakavasti, mutta muuten tuolla pukukopissa on koko ajan jotain sellaista mustaa huumoria.”

Rauhalliseksi kaveriksi itseään kuvaileva Antti pitää yllä hyvää yhteishenkeä omalta osaltaan.

”Aina ei joukkuekaverin tai omakaan peli kulje aivan täydellisesti, tulee huonoja syöttöjä tai muuta vastaavaa. Mutta en koskaan kiukuttele kentällä enkä hauku kenenkään suorituksia. Kyllä jokainen tietää oman tekemisensä tason ilman sen kertomistakin.”

Kuurona syntyneellä Antilla on oikeassa korvassaan implantti. Harjoituksissa ja peleissä hän teippaa laitteen paikalleen.

”Implantti on kyllä oleellinen juttu kommunikoinnin kannalta pelissä. Ottelussa pelataan ainakin sadasta pisteestä, ja jokaisen yksittäisen pisteen voittamiseksi pitää tietää, mitä joukkuekaverit ovat tekemässä.”

Ja kommunikointia riittää. Joukkuekavereina Antilla on pelaajia Suomen lisäksi Yhdysvalloista, Latviasta, Venezuelasta ja Japanista. Kaikki puhuvat samaa kieltä – lentopalloa. Vaikka muuten ei joka hetki yhteisiä sanoja löytyisikään, jokainen tuntee pelin ja sen säännöt.

”Toki englantia puhutaan paljon, kun kaikki ymmärtävät sitä. Meillä on monikulttuurinen joukkue ja se on hyvä. Japanin kaverilla kesti vähän aikaa päästä sisään joukkueen tapoihin, mutta nykyään hän on jo tiimin kovimpia hassuttelijoita.”

Vaikka Antti on viittomakielinen, hän myös puhuu suomen kieltä aivan kuten kuka tahansa normaalikuuloinen. Viime aikoina hän on päässyt käyttämään viittomakieltä harmittavan vähän.

”Kokkolassa en ole vielä törmännyt muihin viittomakielisiin. Varmaan heitä on, mutta en ole tavannut. Olisi kiva jutella viittoen useammin. Viittomakieliset kaverini asuvat vähän ympäri Suomea, joten näen heitä kasvotusten nykyään aika harvoin.”

Sosiaalisessa mediassa Antti on tuonut kuurouttaan esille muun muassa tukemalla muita kuuroja huippu-urheilijoita, joita on nähty esimerkiksi tenniksen ja amerikkalaisen jalkapallon huipulla. Jonkin verran Antti käyttää somea myös fanien kanssa jutusteluun.

”Netissä tulee joskus palautetta. Aina se on muistaakseni ollut positiivista, esimerkiksi että pelasit tänään tosi hyvin ja sellaista. Kyllä minä suoraan minulle laitetut palautteet luen ja usein niihin jotain vastaankin.”

 

Perheelle kiitos

 

Matkallaan lentopallomestariksi ja maajoukkueeseen Antti on saanut tukea monelta taholta, mutta eniten omalta perheeltään. Isä, äiti ja isosisko ovat kukin auttaneet useilla eri tavoilla. He ovat pelanneet ja harrastaneet yhdessä, kuljettaneet Anttia peleihin ja treeneihin sekä keskustelleet ja tsempanneet aina kun sille tarvetta on ollut.

”Todella suuri kiitos koko perheelle. He ovat olleet niin suurena tukena ja innostajina koko ajan, että en tiedä mitä tästä olisi ilman heitä tullut.”

Kun Antilla ei ole harjoituksia tai otteluita, hän lukee lukion koulukirjoja.

Kirjat ja koulunkäynti eivät tosin ole Antin mukaan kovin paljon nuorta miestä kiinnostaneet, mutta hän lupaa kuitenkin yrittää parhaansa, jotta valmistuisi aikanaan Kokkolan lukiosta. Sen jälkeen voi ainakin muutaman vuoden keskittyä pelkästään lentopallon pelaamiseen.

”Täytyy nyt yrittää tuo koulu selvittää, kun olen sen äidille luvannut.”

Lukion Antti aloitti Kuortaneen urheilulukiossa, jossa urheilun ja opiskelemisen yhteensovittaminen meni ihanteellisesti. Kokkolassa on ollut haasteellisempaa, mutta Antti ei syytä siitä yhtäkään opettajaa.

Äidinkielensä viittomakielen Antti on jo suorittanut ylioppilaskirjoituksissa hyväksytysti.

Kuulovamma ei ole ollut opiskelun esteenä tai edes hidasteena. Antin oma suuntautuneisuus on vain painottunut erittäin vahvasti urheiluun. Lentopallon lisäksi esimerkiksi pesäpallo ja keihäänheitto ovat edelleen suurena kiinnostuksen kohteena.

”Tykkään kummastakin edelleen. Mielellään tekisin kaikkea, mutta noin 14-vuotiaana tein lajivalinnan, että keskityn lentopalloon.”

Maajoukkueiden ja seurajoukkueenkin kanssa Antti on päässyt pelaamaan kovita otteluita myös ulkomailla. Lentopalloilijana Antti voisi harkita tulevaisuutta myös monissa eurooppalaisissa sarjoissa, mutta ei ole vielä uhrannut asialle montaakaan ajatusta.

”No katsotaan ulkomaita sitten joskus, jos siihen on aihetta. Siellähän on älyttömän kova taso, vielä pitää kehittyä pelaajana. Eikä olisi pahitteeksi kehittää siinä samalla englannin kielen taitoakin.”

 

Antti Ropponen

*Syntynyt vuonna 1995.

*Ammattilaislentopalloilija, pelaa Kokkolan Tiikereissä.

*Lentopallon SM-kultaa 2015.

*Valittiin lentopallon miesten A-maajoukkueeseen joulukuussa 2015.

*Valittu vuoden kuuroksi urheilijaksi 2014.

 

« Edellinen sivu