Puheterapia: Ei mitään taikatemppuja

Puheterapia on kuntoutusta, jossa kielellisiä taitoja ja kommunikointitaitoja opitaan esimerkiksi leikin avulla. Lapsen ilmaisu ja sanavarasto laajenevat puheterapiasta saaduilla keinoilla ja välineillä lapsen jokapäiväisissä tilanteissa kotona, koulussa ja päiväkodissa.

Teksti ja kuvat: Marie von Bell
Juttu on julkaistu Nappi-lehdessä 1/2025

Miia Lautamies on toiminut puheterapeuttina kymmenen vuotta. Viittomakielen taidon myötä hänelle on ohjautunut paljon nimenomaan kuulovammaisia ja viittomakielisiä asiakkaita. Ihmisläheisestä työstä lukioaikana haaveillut Lautamies keksi hakea opiskelemaan logopediaa, mutta Tampereen yliopiston ovet eivät auenneet ensimmäisellä, eivätkä toisellakaan yrittämällä.

– Päädyin hakemaan heti lukion jälkeen myös viittomakielen tulkiksi, ja sitä myötä päädyin opiskelemaan Helsinkiin. Toisella kerralla hakiessani opiskelemaan logopediaa jäin toiselle varasijalle, mutta jatkoin viittomakielen tulkin opintoja. Pidin opinnoista, mutta olin melko varma alusta asti, että tulkin työ ei ole minua varten. Oli kuitenkin onni, että opiskelin viittomakielen tulkiksi vielä toisen vuoden. Sain opintoni puoleenväliin ja viittomakielen taitoni kehittyi sille tasolle, että pystyn työskentelemään viittomakielisten asiakkaiden kanssa. Teinkin myöhemmin logopedian opintojen aikana perheille tukiviittoma- ja kommunikointiopetusta, Lautamies kertoo.

Viittomakieli ei ollut ennen opintoja täysin vieras.

– Lukioaikana Lahdessa olin käynyt vuoden mittaisen viitotun puheen peruskurssin kansanopistossa ihan harrastusmielessä. Olen ollut mukana myös erityisisostoiminnassa ja tehnyt esimerkiksi kehitysvammaisten parissa leirityötä. Siellä olin toki jotain nähnyt ja kiinnostunut erilaisista tavoista kommunikoida ja siitä, miten kommunikointia voi tukea, Lautamies muistelee.

Viittomakieli ei unohdu

Logopedian opinnoissa oli Lautamiehen opiskeluaikaan vain yksi kurssi tukiviittomista, mutta viittomakieltä ei muuten opintoihin kuulu. Opiskeluaikana Lautamies ei päässyt säännöllisesti käyttämään viittomakieltä, mutta kielitaito pysyi vireessä.

– Viittomakieli on kielenä niin erilainen ja koen, että se ei helposti unohdu. Olen opiskellut monta vuotta myös esimerkiksi ranskaa, mutta en pärjäisi sillä, Lautamies naurahtaa.

Vuosi valmistumisen jälkeen Lautamiehelle alkoi ohjautumaan yhä enemmän asiakkaita Kuulokeskuksesta.

– Alku oli sellaista kylmään veteen hyppäämistä. Ensimmäisten viittomakielisten asiakkaiden kanssa olin varmasti melko hukassa, sillä kokemusta ei vielä ollut. Vaikka olin aloittelija, asiakkaat saivat silti mahdollisuuden viittomakieliseen puheterapiaan. Vuosien aikana taidot ja itseluottamus ovat tietenkin kasvaneet, Lautamies toteaa.

Miten sitten viittomakielisen lapsen puheterapia eroaa normaalikuuloisen lapsen puheterapiasta?

– Tavoitteet lapsilla ovat aina erilaisia ja ylipäätään syy puheterapiajakson saamiselle, voi olla hyvin erityyppinen. Jonkin verran asiakkaina on eri syistä kielihäiriöisiä lapsia, monikielisiä lapsia, puhemotorisista haasteista kärsiviä tai äänteellistä kuntoutusta tarvitsevia. Kun kuulovammainen lapsi hakeutuu puheterapiaan niin voi olla, että ihan viittomakielen taidossa on kehitettävää. Esimerkiksi sanaston kerryttäminen, kerronnan parantaminen tai viittomakielen ymmärtäminen ei ole kehittynyt ikätasoisesti. Hyvin tyypillinen syy viittomakielisen lapsen puheterapiajaksolle on myös se, että halutaan kehittää huulioluku- ja käyttötaitoja. On myös paljon pikkukoululaisia, joilla tuetaan kirjoitetun ja luetun suomen kielen taitoa.

– Jos vertaa kuulevaan ekaluokkalaiseen, niin lukemisen taito kehittyy eri tavalla viittomakielisellä lapsella. Jos kommunikointiin käytetty kieli on eri kuin luettu kieli, niin siinä pitää ottaa erilaisia asioita huomioon. Viittomakieltä käyttäessäni yritän kuitenkin aina muistaa, että se ei ole minun oma natiivikieleni vaan toimin vieraalla kielellä.

Paljon muutakin kuin uusia sanoja

Moni puheterapeutti pitää nykyistä nimikettä vanhakantaisena. Myös Lautamies kokee, että puheterapian sijaan olisi kuvaavampaa käyttää termiä kommunikaatioterapia.

– Ne asiat, mitä kenen tahansa lapsen kanssa puheterapiassa harjoitellaan ovat todella paljon kaikkea muutakin kuin itse puhetta tai sen tuottoa. Haasteet saattavat olla siinä, miten ymmärtää ohjeita ja kysymyksiä, miten pystyy kertomaan päiväkoti- tai koulupäivästä tai miten pystyy keskustelemaan ja leikkimään muiden kanssa. Puheterapiassa harjoitellaan muutenkin paljon sosiaalisia- ja yhteistyötaitoja.

Tarkoituksena on tukea lapsen kieltä ja kommunikaatiota monipuolisesti. Pienen lapsen kanssa asioita kohdataan ja käsitellään monipuolisesti leikin kautta ja koululaisten kanssa käytetään paljon myös kirjoja, pelejä ja vihkotehtäviä.

–Joitakin vanhempia tuntuu turhauttavan se, että puheterapiassa ”vain leikitään”. Mutta leikki on sellainen asia, jonka kautta saadaan harjoiteltua todella paljon asioita. Vaikka päiväkoti-ikäisen lapsen kanssa ”vain” leikittäisiin, niin siinä samalla tehdään todella paljon ja rakennetaan lapsen kieltä. Laajennetaan kommunikointikykyä ja annetaan lisää viittomia ja sanoja, joilla sanoittaa leikkiä ja käyttää niitä myöhemmin. Olisi hyvä muistaa, että puheterapia ei ole opettamista vaan kuntouttamista. Tarkoitus ei ole opettaa valmista sanalistaa, vaan mennä mukaan lapsen aloitteisiin ja lähteä siitä laajentamaan kieltä ja sen käyttömahdollisuuksia.

– Minulla on myös sellaisia asiakkaita, joilla ei ole kuulossa mitään ongelmia, mutta käytän heidän kanssaan silti tukiviittomia. Ajatuksena on silloin tukea puhekieltä visuaalisilla keinoilla. Silloin käytössä voivat olla kuvat tai tukiviittomat. Toisten kanssa viittomat toimivat paremmin ja perhe on motivoitunut käyttämään niitä. Huonokuuloisten tai kuurojen asiakkaiden kanssa käytän joko viittomakieltä tai viitottua puhetta. Suurin osa kuulovammaisista asiakkaista ovat kuuroja tai lähes kuuroja, jolloin puheterapia toteutuu heidän äidinkielellään eli suomalaisella viittomakielellä. Puheterapiassa käy myös huonokuuloisia asiakkaita, joilla on kaksi kieltä. He käyttävät viittomakieltä esimerkiksi koulussa, mutta perhe on puhekielinen. Jos kuuloa on sen verran, että pystytään puhekielellä toimimaan niin silloin käytössä on usein viitottu puhe. Silloin vahvistetaan puhetta, mutta viittomat ovat vahvassa roolissa.

Visuaaliset tukikeinot auttavat lapseen puheen kehitystä.

– Jos on normaalikuuloinenkin lapsi, jolla puheen tuotossa on viivästymää, niin käytännössä jokainen puheterapeutti suosittaisi tukiviittomia tai kuvia kehityksen tueksi. Lapselle on todella ikävää, jos ei löydy mitään keinoja ilmaista itseään. Toki se on myös perheestä ja vaikka päiväkodista kiinni, mikä heille tuntuu luontevimmalta ja siitä, mihin kommunikointitapaan lapsi tarttuu helpommin. Usein käytössä ovat sekä kuvat että tukiviittomat.

Päivät vaihtelevat, mutta asiakkaat pysyvät

Lautamies tekee yksityisellä puolella Kelan myöntämiä vuoden kestäviä terapiajaksoja, joita on monesti useampi peräkkäin. Asiakkuudet ovat siis pitkiä ja lasten kehitystä pääsee seuraamaan pitkällä aikavälillä viikoittaisissa tapaamisissa. Esimerkiksi kaupungin terveyskeskusten vastaanotoilla vaihtuvuus on suurta.

Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen puheterapiaa tehdään useimmiten arjen tilanteissa, kuten luokkahuoneessa, päiväkodissa tai kotona. Useimmiten lapsen kanssa ollaan kahdestaan tai mukana voi olla vaikkapa luokkakaveri, jonka kanssa harjoitellaan sosiaalisia taitoja.

– Välillä vain havainnoidaan oppituntia tai leikkitilannetta ja joskus voin mennä itse toimintaan mukaan vahvistamaan lapsen osallistumista.

Puheterapia on pitkäjänteistä työtä eikä suoraa palautetta saa usein.

– Parasta palautetta on se, kun perhe kertoo, että muutos on havaittavissa omassa arjessa. Palautetta saa kuitenkin aika vähän ja työ on välillä melko yksinäistä, sillä työtä tehdään paljon lapsen kanssa kahdestaan. Läheskään aina vanhempi tai opettaja ei ole mukana. On kuitenkin ihanaa ja tärkeää saada palautetta sekä asiakkaalta itseltään sekä perheeltä, ja on tultu esimerkiksi sanomaan, että on mahtavaa, että sinä olet meidän puheterapeuttimme.

Lautamies mainitsee puheterapeutin tärkeimmiksi ominaisuuksiksi joustavuuden, luovuuden ja lapsilähtöisyyden.

– Jokainen perhe on erilainen ja on löydettävä jokaisen perheen ja lapsen kanssa toimivat työskentelytavat. On välttämätöntä, että lasten kanssa toimimisen pitää olla kivaa. Työssä vaatii paljon luovuutta päättää, minkälaisia välineitä käyttää ja valmistaa. Usein voi joutua lennosta muuttamaan suunnitelmaa, jos lapsi ei lainkaan lähde mukaan suunnitelmaan. Opinnot ovat melko teoreettisia, mutta näitä taitoja oppii harjoitteluissa ja töitä tehdessä. Osa taidoista on mielestäni melko sisäsyntyisiä, ja minua hiukan huolestuttaa se, että nykyään on mahdollista päästä yliopistoon suoraviivaisemmin sisään, eikä soveltuvuusosiota tai haastatteluja enää ole.

Yhdeksi tärkeäksi ominaisuudeksi Lautamies lisää vielä positiivisuuden.

Vaikka perheen voimavarat olisivat heikot, niin on tärkeää pystyä löytämään niitä onnistumisia ja asioita, joita voi vahvistaa. Onnistumisten kautta ihmiset innostuvat lisää ja jaksavat ottaa arjessa uusia keinoja käyttöön.

Lautamies korostaa, että vanhempien on tärkeää ymmärtää, että kuntoutus on yhteistyötä, jossa tavoitteet ja toimintatavat määritellään yhdessä.

– Puheterapia ei ole taikatemppuja kerran viikossa suljettujen ovien takana. Parhaimmillaan se on sitä, että puheterapeutti on asiantuntija, joka antaa keinoja ja vinkkejä, mutta lapsen oma ympäristö pitäisi olla se, joka lähtee toteuttamaan niitä asioita.

Lautamies haluaa rohkaista vanhempia hakemaan ja vaatimaan niitä palveluita, jotka heille kuuluvat.

–  Perheiden kannattaa muistaa se, että lapsen kommunikointikyky on hyvin tärkeä ja kannattaa rohkeasti lähteä opettelemaan uutta. Kannattaa myös taistella lapsen oikeuksista. Vertaistuesta on suuri hyöty, mutta on merkityksellistä rohkeasti hakea myös ammattilaisten apua.

Miia Lautamies:

  • Puheterapeutti ja työnohjaaja
  • Valmistunut puheterapeutiksi 2015
  • Kielinä suomi, englanti ja suomalainen viittomakieli
  • Nykyinen työpaikka Äännekoulu

Seuraava sivu »

Vanhemman mielessä saattaa herätä huoli, jos lapsi ei opi puhumaan samaan tahtiin kuin ikätoverinsa. Kenen puoleen silloin kannattaisi kääntyä ja onko jotain, mitä itse voisi tehdä lapsen kanssa? Miten auttaa lasta ilmaisemaan itseään ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa? Voimauttava vuorovaikutus on luonnollinen ja helposti arjessa käyttöön otettava tapa tukea lapsen kommunikoinnin kehitystä. Siihen ei tarvita erityisvälineitä tai tarkkoja aikatauluja tai edes sanoja – tärkeintä on vanhemman läsnäolo ja halu heittäytyä lapsen maailmaan.  

Yhteistä iloa ja läsnäoloa 

Voimauttava vuorovaikutus, englanniksi intensive interaction, on alun perin Britanniassa kehitetty toimintamalli. Suomeen sen on tuonut Tikoteekki, joka on yli kymmenen vuoden ajan kouluttanut satoja kuntouttajia ja muita ammattilaisia hyödyntämään sen periaatteita kuntoutuksessa, varhaiskasvatuksessa ja opetuksessa.  

Voimauttavan vuorovaikutuksen ytimessä on vuorovaikutussuhde, jossa lapsi saa olla juuri sellainen kuin on. Lapsi saa osoittaa, mikä häntä kiinnostaa, ja aikuisen tehtävänä on liittyä lapsen toimintaan mukaan. Tärkeintä ei ole se, mitä tehdään, vaan miten ollaan yhdessä. 

Yhteinen leikki voi lähteä vaikkapa siitä, että lapsi katsoo seinälle heijastuvaa varjoaan ja alkaa heiluttaa käsiään. Kun vanhempi liittyy mukaan varjoleikkiin, lapsi saa kokemuksen siitä, että hänen aloitteeseensa vastataan. Tällainen vuorovaikutus vahvistaa lapsen luottamusta omiin taitoihinsa, keskittymiskykyä yhteiseen toimintaan ja halua jakaa asioita aikuisen kanssa – aluksi elein, ilmein, äänin ja liikkein. Nämä taidot luovat perustan puheen ja kommunikoinnin myöhemmälle kehitykselle.   

Yhteistyössä perheen kanssa 

Voimauttava vuorovaikutus perustuu tutkittuun tietoon. Se ei ole vain hauskaa ja spontaania yhdessäoloa, vaan sillä voi olla merkittävä vaikutus lapsen kehitykseen. Tästä syystä monet kuntouttajat käyttävät Voimauttavaa vuorovaikutusta menetelmänä lapsen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen ja puhetta edeltävien valmiuksien tukemisessa.   

Parhaat tulokset saavutetaan, kun kaikki lapsen lähipiirin aikuiset sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen, vahvistamaan lapsen kommunikoinnin perustaa. Vanhemmilla on tässä keskeinen rooli, sillä arjen pienet hetket tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia vuorovaikutukseen. 

Tikoteekki on tuottanut Voimauttavasta vuorovaikutuksesta esitteen ja lyhyen esittelyvideon pienten lasten perheille. Niissä kerrotaan, miten vanhemmat voivat tukea lapsensa kommunikointia arjen tilanteissa. Molemmat sisältävät selkeitä ja käytännöllisiä vinkkejä toimintatavan soveltamiseen.  

Katja Burakoff 

Asiantuntija, puheterapeutti 

Tikoteekki, Kehitysvammaliitto ry 

Tutustu lisää: tikoteekki.fi 

Linkki esitteeseen: Voimauttava-vuorovaikutus-julisteesite.pdf  

Seuraava sivu »

Olen Aino Lasanen, 21 vuotta ja minulla on lieväasteinen ja molemminpuolinen kuulovamma. Opiskelen tällä hetkellä kolmatta vuotta fysiikkaa Oulussa. Erityinen mielenkiinnonkohteeni on tähtitiede, jota opiskelen pääaineenani. Lisäksi teen koulun ohella sijaisuuksia varhaiskasvatuksen parissa. Kuulovammaiset ystävät ovat olleet minulle korvaamaton tuki ja auttaneet minua tulemaan sinuiksi kuulovammaisuuteni kanssa, ja hyväksymään sen osaksi itseäni. Heidän ansiostaan olen voinut ymmärtää, ettei kuulovammassani ole mitään piiloteltavaa, eikä minun tarvitse jännittää sen takia.

Kuulovammani todettiin jo kolmen vuoden iässä, jonka takia olen hyväksynyt kuulokojeet osaksi arkea jo hyvin nuoresta lähtien. Kouluun mennessä tilanne muuttui: huomasin olevani erilainen kuin muut. Kotikaupungissani Rovaniemellä olin ainoa kuulovammainen luokassani koko koulupolkuni ajan. Useimmat luokkatoverini eivät olleet koskaan tavanneet kuulovammaista, ja monilla oli siitä väärä käsitys. Tämä teki ystävien löytämisestä haastavaa ja kasvatti ulkopuolisuuden tunnetta.

Vaikka arjessa tunsin usein olevani yksin kuulovamman kanssa, sain tärkeää vertaistukea vanhemmalta siskoltani, jolla on myös kuulovamma. Muita kuulovammaisia lapsia en kotikaupungistani tuntenut. KLVL:n järjestämät leirit tarjosivat ensimmäisen mahdollisuuden tavata muita samassa tilanteessa olevia. Leireillä sain ensimmäiset kuulovammaiset ystäväni ja jopa kirjekaverin, jonka kanssa vuosia jatkunut kirjeenvaihtomme osoitti, kuinka tärkeää oli saada jakaa kokemuksia saman kokeneen kanssa.

Yläasteikäisenä vertaistuki oli minulle erityisen tärkeää. Osallistuin kuulovammaisten nuorten viikonlopputoimintaan, jota järjestettiin noin kerran kuukaudessa kahden vuoden ajan. Ryhmässä koin kuuluvani joukkoon ja tunsin, etten ollut erilainen. Nämä ystävät auttoivat minua pääsemään eroon epävarmuudesta ja kuulolaitteisiin ja kuuloon liittyvistä peloista. Ryhmässä sain luottamusta itseeni ja siihen, että kaikesta kyllä selviää. Opin, että minun ei tarvitse perustella muille miksi en kuule, eikä minun tarvitse pelätä, että minulle suututaan tai ärsyynnytään siitä että en kuule.

Vaikka minulla on myös kuulevia ystäviä, kuulovammaiset ystävät ymmärtävät kokemuksiani omakohtaisesti. Heidän tukensa ja ymmärryksensä ovat olleet minulle kultaakin arvokkaampia, ja sen takia osallistun aina mahdollisuuden tullen lastenohjaajan roolissa KLVL:n järjestämille leireille. Minusta on mahtavaa päästä mukaan tarjoamaan myös muille kuulovammaisille nuorille mahdollisuus vertaistukeen ja uusien kavereiden löytämiseen.

Aino Lasanen,

fysiikan opiskelija ja KLVL:n lastenohjaaja

Seuraava sivu »

Pieni kuulokojetta tai sisäkorvaistutetta käyttävä koululainen saapuu aamulla kouluun. Kaikki luokkahuoneet ovat esteettömiä. Akustiikka on kunnossa. Oppilaan ei tarvitse miettiä, onko FM-laite  omalla kaulalla tai opettajan mikrofoni auki. Opettajan ääni kuuluu selvästi opettajan langattomasta  mikrofonista ja muiden oppilaiden äänet automaattisesti suuntaavasta tilamikrofonista, joka on asennettu alakattorakenteisiin. Ääni siirtyy langattomasti oppilaan kojeisiin. Myös audiovisuaalinen ohjelmaääni on valmiiksi reititetty äänensiirtojärjestelmään eli induktiosilmukkaan. Näin kuuloesteettömyyden tulisi toteutua. Todellisuus on kuitenkin toinen. 

Ympäristöministeriön toukokuussa julkaisemassa selvityksessä todetaan, että vuonna 2017 päivitetty esteettömyysasetus jättää aistiesteettömyyden liian vähäiselle huomiolle. Lisäksi, vaikka kokoontumistiloissa olisi käytössä äänensiirtojärjestelmä, kuten induktiosilmukka, ei sen toimivuudesta usein huolehdita tai järjestelmää osata käyttää. Uusia kouluja rakennetaan ja niistä puhutaan esteettöminä ympäristöinä. Aistiesteettömyys kuitenkin toteutuu harvoin. Usein uusissa kouluissa induktiosilmukat rakennetaan ainoastaan joko ruokalaan tai liikuntasaliin – vaikka suurimman osan ajastaan oppilaat viettävät luokkahuoneissa – ja niihinkin vain osaan tilasta. 

Kouluympäristöön sopiva tekniikka on ollut jo pitkään hyvää, mutta valitettavasti sitä ei osata ottaa huomioon rakennusten suunnittelu- ja toteutusvaiheissa. Ympäristöministeriön ohjeissa ilmaistaan selvästi, että tiloissa, joissa on ääntä toistavia laitteita, pitää olla myös ääntä siirtävä järjestelmä, eli induktiosilmukka. Mitään rangaistusta ei kuitenkaan seuraa, vaikka kunnat jättäisivät induktiosilmukkajärjestelmät toteuttamatta rakentamisvaiheessa. Ja niin käy harmittavan usein. 

Kehittyvä teknologia tarjoaa kuuloesteettömyydelle uusia mahdollisuuksia, joista ei ennen osattu unelmoidakaan. Näköpiirissä lymyilevä Bluetooth Auracast voi parhaimmillaan jo vuosikymmenen päästä olla käytössä induktiosilmukan rinnalla ja mullistaa kuulolaitteen käyttäjien arjen. Ensin siihen liittyvä viiveongelma, huulisynkronointi, tulee kuitenkin saada ratkaistua. Kuulohaasteiden takia opintojen kanssa kamppailevalle lapselle tai nuorelle vuosikymmen on kuitenkin pitkä aika. Emme voi jäädä odottelemaan teknologian ihmeratkaisuja, vaan esteettömyyden on toteuduttava nyt. 

Jotta alussa kuvaamamme tulevaisuuden visio toteutuisi ja lapsemme saisivat nauttia aistiesteettömästä ympäristöstä, muistakaamme vaatia hyviä kuunteluolosuhteita! 

Mikko Haho

kuuloesteettömyyden kokemusasiantuntija, yrittäjä, Qlu Oy 

Siiri Hakopää

toimittaja 

Seuraava sivu »

Teksti: Julia Alajärvi, erityisasiantuntija, Mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI)

Yksi tavallisimmista huoltajien ja vanhempien kysymyksistä mediakasvattajille on ”mikä on sopiva määrä ruutuaikaa lapselle ja nuorelle?”. Vaikka mediakasvatuksessa ei enää varsinaisesti puhuta ruutuajasta, kysymys on silti tärkeä ja voi viedä hedelmällisten keskustelujen äärelle.

Perheissä mediaa käytetään hyvin erilaisilla tavoilla. Mediakasvatuksessa usein kannustetaan oman perheen pelisääntöjen laatimiseen ja lasten ottamista mukaan sääntöjen luomiseen. Tällöin on helpompi myös käydä keskusteluja siitä, miksi meillä tehdään näin ja ystävän perheessä toisella tavalla. Perheissä myös tiedetään parhaiten, millaisia yksilöllisiä tarpeita jokaisella on. Viittomakielisissä perheissä erilaisista media- ja digisovelluksista voi olla paljon apua ja iloa niin asioiden hoitamisessa, yhteydenpidossa kuin viihtymisessäkin. Jos tällaista hyötyä kokee saavansa, mediankäyttöäkin voi tulla enemmän ja se voi olla hyvin tarpeellista.

Median käytön määrää voi pohtia myös arjen sujumisen kannalta: saako lapsi tai nuori riittävästi unta ja liikuntaa, tuleeko läksyt ja kotiaskareet tehtyä, onko harrastuksiin tai perheen kanssa sovittuihin yhteisiin hetkiin aikaa? Jos nämä seikat ovat pääsääntöisesti kunnossa, median parissa vietetty aikakin voi olla jo hyvin kohdillaan.

Kotien mediakasvatuksessa on hyvä tiedostaa, että paljon oppimista tapahtuu vuorovaikutuksessa perheenjäsenten kesken. Varsinkin vähän nuorempien lasten kanssa olisi hyvä käyttää mediaa aluksi yhdessä. Aikuisten esimerkki ja omat mediankäyttötavat ovat tärkeitä esikuvia, mutta se ei tarkoita, etteivätkö aikuisetkin voisi välillä uppoutua median virtaan tai hoitamaan asioista puhelimen ääreen. Omasta tekemisestä puhelimen tai tabletin äärellä kannattaa kuitenkin silloin tällöin kertoa lapselle, jotta hän oppii paremmin ymmärtämään median erilaisia käyttötapoja. Yhdessä voidaan myös pohtia, viekö mediankäyttö joskus liikaa huomiota kasvokkaisesta kanssakäymisestä.

Aina omat tiedot ja taidot eivät riitä. Silloin voi kääntyä vaikkapa Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vanhempainpuhelimen- ja netin puoleen, jossa voi keskustella myös mediaan liittyvistä kysymyksistä. KAVI kumppaneineen järjestää Mediataitoviikoilla kaikille avoimia vanhempainiltoja, joissa pääsee kuulemaan ja kysymään mediaan liittyvistä teemoista. Perheiden mediakasvatuksesta on paljon hyödyllisiä ajatuksia myös suositussa Lapset ja media – kasvattajan oppaassa, jota saa tilata maksutta kotiin.

Vaikka perhetilanteita ja tapoja käyttää mediaa on paljon, yksi ajatus pätee usein kaikille: pyri pitämään keskusteluyhteys avoimena myös median käytön suhteen. Tunne siitä, että lapsi voi jakaa läheiselle aikuiselle niin mediankäytöstä syntyvät ilot ja innostukset kuin huolet ja pelottavatkin jutut, vie mediakasvatuksessa jo hyvin pitkälle.

Julia Alajärvi, erityisasiantuntija, Mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI). Pääkirjoitus on julkaistu Nappi-lehdessä 1/2024.

Seuraava sivu »

Keräämme palautetta lehdestä, jotta voimme kehittää sitä vastaamaan paremmin lukijoiden tarpeita ja kiinnostuksen kohteita.

Mitä haluat jatkossa lukea lehdestä? Mitkä asiat ovat sinulle tai perheellesi tärkeitä? Missä olemme onnistuneet tai epäonnistuneet? Vaikuta lehden sisältöön ja tulevaisuuteen vastaamalla kyselyyn!

Varaathan noin 5 minuuttia aikaa vastaamiseen. Vastausaikaa on 21.1.2024 klo 23.59 saakka. Kiitos jo etukäteen ajastasi ja arvokkaista vastauksistasi.

Vastaaminen tapahtuu anonyymisti. Kyselyn vastauksia käsitellään luottamuksellisesti ja tulokset raportoidaan niin, ettei vastaajaa voi tunnistaa. Mikäli haluat osallistua kyselyn lopussa arvontaan, jossa voi voittaa Finnkinon sarjalippupaketin (neljä lippua), niin jätäthän yhteystietosi viimeisellä sivulla. Yhteystietoja ei yhdistetä muihin vastauksiin.

Lämpimin terveisin,
Napin toimitus

Seuraava sivu »

Hakiessani internetin ihmeellisestä maailmasta vastausta kysymykseen “Mitä on moniammatillinen yhteistyö?”, törmäsin kymmeniin eri alojen ja tahojen tekemiin määritelmiin. Ainut yhdistävä tekijä määritelmille oli, että kyseessä ovat ammattilaiset. Ammattilaisuus muodostuu perinteisesti koulutuksen ja kokemuksen myötä. Koulutus ja nimike, jota työelämässä kannamme, sanelee pitkälti rajat, joiden puitteissa toimimme. Näinkö aidosti toimivan yhteistyön ajatellaan syntyvän? Laitetaan ammattilaiset tekemään yhteistyötä.

Toimiva yhteistyö vaatii paljon muutakin. Se vaatii perehtymistä omaan ammatillisuuteen; millainen ammattilainen olen sekä ennen kaikkea millainen ammattilainen haluan olla? Vasta oman asiantuntemuksen kautta voi tuoda moniammatilliseen yhteistyöhön aidosti sen panoksen, jota yhteistyöltä kaivataan. Panoksen, jonka myötä ammattilaiset voivat tukea toinen toisensa omaan parhaaseensa sekä kasvattaa omaa ja muiden osaamista edelleen –  yli rajojen.

Yhteistyö syntyy halusta mahdollistaa jotain. Tämä vaatii osaamisen äärimmilleen viemistä, kokeilunhalua, uuden opettelua ja sopimuksia. Se vaatii oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä ja ennen kaikkea avoimuutta uusia asioita kohtaan. Ammattilaiset tarvitsevat toinen toisiaan, toinen toistensa osaamista! Tämän oivaltaminen ja oman osaamisen rajallisuuden tiedostaminen, on tärkeä osa aitoa yhteistyötä. 

Moniammatillisen yhteistyön perustana on kuitenkin se arvokkain ammattilainen: vanhempi. Vanhemman osaaminen ei perustu tutkintoon tai ammattinimikkeeseen, vaan elämään ja arkeen. Vanhemman tietotaitoa arjessa selviämisen taidoista tai tuen tarpeesta erilaisissa tilanteissa ei saa väheksyä. Vanhemman mukana oleminen moniammatillisessa yhteistyössä myös luo luottamuksen ja avoimuuden ilmapiirin, jossa vanhemman on helpompi ymmärtää ammattilaisten näkemystä tilanteesta sekä nähdä yhteinen tavoite kirkkaana edessä.

Vanhemman tietotaitoa arjessa selviämisen taidoista tai tuen tarpeesta erilaisissa tilanteissa ei saa väheksyä.

Onnistuneen moniammatillisen yhteistyön timanttina heijastelee tukea tarvitseva lapsi, jonka kouluympäristössä opettajien, ohjaajien, puheterapeutin, tulkin, toimintaterapeutin ja vanhemman yhteistyön kautta on saatu luotua oppimisympäristö, jossa lapsi kokee yhdenvertaisuutta muihin oppilaisiin edes oppitunnin verran. Tai nuori, joka on asumispalveluyksikön työntekijöiden, henkilökohtaisen avustajan, sosiaalityöntekijän ja vanhemman tekemän yhteistyön myötä löytänyt itselleen oman kodin, jossa harjoitella turvallisesti itsenäisempää elämää.

Heidi Boman, hallituksen jäsen, Neurokirjon Ammattilaiset NAM ry

Neurokirjon ammattilaiset NAM ry on moniammatillinen yhdistys, joka tekee yhteistyötä ADHD-liiton, Aivoliiton ja Autismiliiton kanssa. Yhdistyksen toiminta on suunnattu ammattilaisille, jotka osallistuvat työssään neurokirjon henkilöiden ja heidän läheistensä toimintakyvyn tukemiseen ja heidän hyvinvointinsa edistämiseen. Tässä tapauksessa neurokirjolla tarkoitetaan neurokognitiiviselle alueelle sijoittuvia tuen tarpeita kuten autismikirjo, Adhd, Touretten oireyhtymä, OCD, kielelliset erityisvaikeudet ja oppimisvaikeudet. Yhdistyksen tavoitteena on kehittää moniammatillista yhteistyötä ja

Seuraava sivu »

Hyvillä kaverisuhteilla on suuri merkitys lapsen kasvulle ja kehitykselle. Kaverit merkitsevät lapselle iloa, leikkiä ja yhteistä tekemistä. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä merkityksellisemmäksi kaverit tulevat.

Päästäkseen ryhmään ja saadakseen kavereita lapsi tarvitsee sosiaalisia taitoja: taitoa ymmärtää toisia, ilmaista itseään sekä toimia rakentavasti vuorovaikutustilanteissa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös tunteiden havaitseminen, ilmaisu ja säätely. Vertaisten kanssa toimiminen on kuitenkin yksi vaikeimmin opittavista taidoista. Siihen lapsi tarvitsee aikuisten apua. 

Ongelmia tulee, jos lapsi ei pääse mukaan ryhmään, jossa hänen taitonsa pääsisivät kehittymään. Yksin ei voi oppia sosiaalisia taitoja. Ryhmästä ulos jääminen ja kaverittomuus aiheuttavat myös kipeää yksinäisyyttä ja ovat riski lapsen itsetunnon kehitykselle ja psyykkiselle terveydelle. 

Sosiaalisia taitoja, eli kaveritaitoja harjoitellaan pienestä pitäen. Ne ovat taitoja, joita jokainen voi oppia. Päiväkodeilla ja kouluilla on tärkeä tehtävänsä luoda lapsiryhmiin tilanteita, joissa kaveritaitoja voi harjoitella turvallisessa ryhmässä, aikuisen ohjauksessa. Parhaiten kaveritaitoja oppii vertaisryhmässä. Aikuisen tehtävä on huolehtia, että kaikki pääsevät mukaan ja ristiriitatilanteet selvitetään aina heti ja perusteellisesti.  

Kaveritaitoja on hyvä harjoitella myös kotona vanhemman kanssa. On hyvä pysyä kartalla oman lapsen kavereista: kenen kanssa lapsi leikkii, mitä yhdessä tehdään, millaisia kavereita lapsella on?  On myös hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten sisaruksia kohdellaan leikeissä ja millaista esimerkkiä kotona näytetään toisten huomioimisesta ja kunnioittavasta kohtaamisesta.

Vanhempi voi myös miettiä lapsen kanssa tapoja tutustua ja ottaa kontaktia luokkakavereihin. Miten pyytää kaveria leikkiin mukaan? Miten itse voi päästä mukaan leikkiin? Mitä sanoa ja tehdä? Miten olla hyvä kaveri toiselle? Onko lapsella tällaisia kavereita? 

Jos on huolta lapsen kaverisuhteista koulussa, kannattaa olla pienellä kynnyksellä yhteydessä lapsen opettajaan. Nopea puuttuminen ehkäisee tilanteiden hankaloitumista ja pitkittymistä. 

Lapsen kanssa kannattaa jutustella myös luokan kaverisuhteista: onko kaikilla kaveri, mitä tehdä, jos kaveria ei ole, kenelle siitä voi kertoa, mitä välitunneilla tapahtuu, kuka leikkii ja kenen kanssa, miten omassa luokassa työskennellään, vaihtuvatko parit ja ryhmät, entäpä istumajärjestys? 

Vanhemman on hyvä pitää yhteyttä lapsen kavereiden vanhempiin. Ristiriitatilanteissa on paljon helpompi ottaa yhteyttä, kun yhteys on luotu jo etukäteen. Vanhemmat voivat myös yhdessä tehdä osansa siinä, ettei ketään jätetä ulkopuolelle. Konkreettinen esimerkki on syntymäpäiväkutsut. Vanhemmat voivat yhdessä sopia, että järjestetään vaikkapa yhteissynttäreitä samassa kuussa syntyneille.

Pidetään yhdessä huolta siitä, että kaikki otetaan mukaan.

Satu Suomalainen

Kouluyhteistyön asiantuntija, Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Seuraava sivu »

Kuulovammainen lapsi ei voi harrastaa musiikkia, koska ei kuule ja joukkueurheiluunkin on vaikea osallistua, sillä pitäisi kuulla valmentajan ohjeet ja joukkuekavereiden kanssa pitää pystyä kommunikoimaan. That´s it.

Niin varmaan. Kuulovammaisella lapsella on ihan samanlainen oikeus harrastaa häntä itseään kiinnostavia juttuja kuin kuulevilla ikätovereillaankin. Osa kuulovammaisissa lapsista on hyvinkin musikaalisia, samoin kuin kuulevissakin lapsissa. Osa lapsista on urheilullisia, ja osa haluaa pelata joukkuelajeja. Meidän lapset ovat ihan tavallisia lapsia, omilla erityisillä mausteillaan.

Musiikin harrastaminen on mahdollista! Muutama vuosi sitten luin artikkelin, jossa syntyjään kuuro, implantoitu tyttö, oli valittu merenneito Arielin rooliin musikaalissa, ja olethan kuullut Signmarkin menestyksestä Tanssii Tähtien Kanssa -kilpailussa!

Kuulovamma ei ole huippu-urheilun ja ammattilaisuuden este, kuten esimerkiksi lentopalloilija Antti Ropponen todistaa. Jääkiekko on suosittua ja mietityttää usein vanhempia vauhdin ja kypärän takia. Itse näin jo -80 ja -90-luvulla Pekka Lääkärin pelaavan, ja olisikohan menestynein suomalainen kuulovammainen jääkiekkoilija moninkertainen Suomen mestari sekä maajoukkuepelaaja Heli Romu. Deaf Lions on Suomen kuurojen jääkiekkomaajoukkue.

Kuulovammainen lapsi saattaa tarvita hieman apua harrastuksessaan, mutta fm-laite, vilkkuvalo, tukiviittomat tai viittomakielen tulkki pitää ottaa rohkeasti käyttöön. Tärkein apu on kuitenkin harrastusohjaajan perehdyttäminen kuulovammaisen lapsen ohjaamiseen, ja tämä on vanhempien vastuulla. Onneksi asiaan on tehty opas, jonka voi antaa ohjaajille.

Nuorin lapsistani on seitsemänvuotias, vaikeasti kuulovammainen, molemmin puolin implantoitu Sara. Hän harrastaa partiota, kuoroa ja kesäisin jalkapalloa. Jääkiekko on haaveena, mutta luistelu tuottaa vielä haasteita. Yleensä harrastuksissa tulkki on mukana tehostamassa kuultua ja puhuttua kommunikaatiota.

Este harrastuksissa tuntuu olevan aikuisten ohjaajien pelko siitä, saavatko he kommunikoitua Saran kanssa ja menevätkö annetut ohjeet perille. Kuulovammaisena lapsena Sara menee lähelle toista lasta kertomaan asiansa ja ottamaan kontaktia, myös se jännittää joitakin ohjaajia. Olen kertonut ohjaajille “käyttöohjeet” eli kuinka kommunikoida Saran kanssa, jos tulkki ei ole paikalla. Lähetin vanhempien ryhmiin Saran esittelyn, jossa kerroin myös, että Saran lähelle tulo ja käsien heilutus tarkoittaa vain “hei mulla on asiaa, kuuntelisitko minua” kuulovammaisen tytön keinoin esitettynä.

Satu-Maria Turunen

Kuulovammaisen tytön äiti, lasten sairaanhoitaja ja KLVL:n hallituksen jäsen

Seuraava sivu »

Marjut Uuskartano asuu perheensä kanssa Kokkolassa Keski-Pohjanmaalla. Perheen kolme tyttöä pitävät huolen, ettei tylsiä hetkiä ole. Perheen vanhin, pian neljä vuotta täyttävällä Assilla on sisäkorvaistutteet. Uuskartano tahtoo rohkaista muista vanhempia vaatimaan, että heidän lastensa oikeudet toteutuvat varhaiskasvatuksessa.

Uuskartano on itse tehnyt uraa varhaiskasvatuksen opettajana eri ikäryhmissä. Ennen oman lapsen syntymää töiden kautta Uuskartano oli päässyt seuraamaan sivusta yhden lievästi kuulovammaisen lapsen päiväkotitaivalta. Kokkolassa muihin kuulovammaisiin lapsiin ei juuri törmää. Vaikeaan kuulovammaan ei ollut tullut työn tai oman koulutuksen kautta kosketusta ennen Assin syntymää vuonna 2019. 

– Kokkolassa alkuvaiheessa ensitieto oli melko heikkoa, mutta OYSsin (Oulun yliopistollinen sairaala) kanssa on sujunut todella hyvin. Kokkolan päässä on ollut muutenkin heikkoa, mutta se ehkä johtuu siitä, että lasten kuulovammat ovat täällä niin harvinaisia. Vaikutti siltä, että heillä ei ollut valmiuksia tukea meitä niin, kuin siinä tilanteessa olisimme kaivanneet, Uuskartano pohtii.

Avustaja mukana alusta asti

Ensimmäinen vuosi oli hektistä aikaa ja sairaalakäynnit Oulussa veivät veronsa. Vuoden jälkeen perhe oli innoissaan osallistumassa vertaistoimintaan, mutta korona iski päälle. 2020 syksyllä perhe pääsi osallistumaan ensi kertaa KLVL.n järjestämälle kurssille. Vaikka vaikean kuulovamman kanssa kaikki oli uutta, oli omasta ammattilaisuudesta hyötyä siinä vaiheessa, kun Assi oli aloittamassa päiväkodin.

– Olin hyvissä ajoin liikkeellä ja tiesin heti, kehen päiväkodilla tulisi olla yhteydessä. Kun saimme päiväkotipaikan soitin heti varhaiskasvatuksen erityisopettajalle ja johtajalle ja puhuin avustajatarpeesta. Kuntoutusohjaaja sanoi silloin, että emme välttämättä tulisi saamaan avustajaa pelkän kuulon perusteella. Tätä kuulee todella paljon, mutta Assi sai henkilökohtaisen avustajan heti päiväkotitaipaleen alkuun. Tänä syksynä vasta luovuimme henkilökohtaisesta avustajasta ja siirryimme lisäresurssiin. 

Aluksi avustajasta luopuminen jännitti, mutta henkilökohtaisesta avustajasta ryhmäavustajaan siirtyminen on sujunut hyvin. Myös muut Assin ryhmän aikuiset ovat sitoutuneet Assin kuntoutukseen ja kuntoutus on sujunut hyvin. 

– Meille aikuisille ja normaalikuuloisillekin varhaiskasvatusympäristö on melko haastava, joten ei voi verratakaan millaista se on lapselle, jonka kuulo on täysin koneen varassa. Sen takia on mielestäni todella tärkeää, että kaikilla kuulovammaisilla lapsilla olisi apuna aikuinen, joka varmistaa, että lapsi kuulee ja pitää huolta esimerkiksi laitteista. Nelivuotiaalla on hyvä olla joku, jolle kertoa, jos esimerkiksi laitteet eivät toimi. Toki kaikilla pitää olla tieto siitä, miten vaikka kuulolaitteen kanssa toimitaan, mutta silloin varmistetaan, että on tarpeeksi henkilökuntaa tarttumaan asiaan. Isojen ryhmässä on kuitenkin 21 lasta. 

Uskallusta  vaatia

Uuskartano on huomannut vertaisperhetapaamisissa ja koulutuksissa, että osalle perheistä avustajaa ei ole myönnetty tai he eivät ole kokeneet tarpeelliseksi hakea sellaista.

– Minulle oli suuri järkytys tajuta, että kaikilla kuulovammaisilla lapsilla ei avustajaa ryhmissä ole ja osa vanhemmista ajattelee, että lapsi pärjää hyvin ilmankin. Mutta ei meidän lasten tarvitse vain pärjätä, heillä pitää olla päiväkodissa miellyttävää ja tasavertainen mahdollisuus oppia. Kuulovamma on kuitenkin muutakin kuin vain puheen kehityksen haaste. Tuntuu, että yhteiskunnassa ajatellaan, että jos lapsi puhuu, hänellä ei olisi kuulovammaa lainkaan. Vasu-keskusteluissa olisi tärkeää tuoda sitä esille, kuinka kuormittavaa lapsella metelin keskellä on. Jos lapsi ei ole vielä aloittanut hoidossa aloittanut, niin kannattaa olla suoraan yhteydessä varhaiskasvatuksen erityisopettajaan, yhteystiedot useimmiten löytyvät nettisivuilta. Kannattaa kysyä mahdollisuutta avustajaan tai edes lisäresurssiin. 

Uuskartano, kuten moni muukin, on joutunut painimaan muun muassa Kelan vammaistuen kanssa, vaikka moni asia, kuten puheterapian ja avustajan saanti on sujunut hyvin. Kun arki on välillä raskasta ja monien tahojen kanssa joutuu selvittelemään, perehdyttämään ja vaatimaan oikeuksiaan, Uuskartano ymmärtää hyvin, ettei kaikilla välttämättä ole voimia vaatia avustajaa päiväkotiin varsinkin, jos se jo kerran on evätty. 

– Muistakaa pitää itsestänne huolta, on raskasta välillä olla erityislapsen vanhempi, mutta muistakaa myös pitää huolta lapsen oikeuksista. Haluan myös toivottaa oikein iloista loppuvuotta ja joulun odotusta.

Infolaatikko:
Uuskartanon perhe poseeraa perheen kotona.
Kuvaaja: Maria Vuolle

Perheeseen kuuluu kolme tytärtä: pian neljävuotias Assi, vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen Seea ja viisi kuukautta vanha perheen kuopus Oosa. 

Koko perhe harrastaa musiikkia: Kaikki tyttäret käyvät muskarissa, perheen isä soittaa muun muassa bassoa ja rumpuja ja äiti laulaa – tällä hetkellä lähinnä lastenlauluja. Kotoa löytyy myös pienille monenlaisia soittimia.

Assi aloitti omasta toiveestaan myös uuden harrastuksen, taaperojumpan, jota vetää tyttöjen täti.

Perheen äiti Marjut Uuskartano harrastaa laulamisen lisäksi lukemista ja joogaa.

– Jooga on minulle henkireikä ja auttaa pitämään pään kasassa lapsiperhearjen keskellä. Perheen kanssa myös retkeilemme ja sitä pääsee taas tekemään enemmän kunhan nuorimmainen hiukan kasvaa.

Seuraava sivu »