Nappi-lehti Archives · Sivu 5 5:stä

Teksti Jukka Vuorio

Kuvitus Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Napin numerossa 2/2016)

Helsingin varhaiskasvatusvirasto vastaa noin 23 000 helsinkiläislapsen varhaiskasvatuksesta. Varhaiskasvatusviraston varhaiskasvatuksen asiantuntija Pasi Brandt vastasi Napin esittämiin kysymyksiin viraston tiloissa Helsingin Hakaniemessä.

Aloitetaan yleiskatsauksella. Mikä mielestäsi on kuulovammaisten tai viittomakielisten lasten tilanne Helsingin päiväkodeissa tällä hetkellä?

–Se on arvioinnin alla. Meillä on vuosikymmenten ajan ollut yksi integroitu kuulovammaisten erityisryhmä, joka oli ennen Kalliossa ja siirtyi sieltä Roihuvuoreen. Siellä se oli pitkään ja mietimme, että onko se oikeassa paikassa. Samalla arvioitiin, että onko sille edelleen tarvetta. Puhuttiin myös kuulevien viittovien lasten omasta ryhmästä. Lopulta ryhmä siirrettiin Roihuvuoresta Pitäjänmäkeen. Tultiin siihen tulokseen, että on hyödyllistä, että kuulovammaisille on yksi ryhmä. Tavoitteena oli, että kun Pitäjänmäellä on kuulovammaisten koulu ja Valkea talo on lähellä, niin siellä on palveluita enemmänkin. Ainahan joku tulee pidemmän matkan päästä, oli päiväkoti tai koulu missä hyvänsä, vaikka keskustassakin.

Minkä verran Pitäjänmäen Tanelin päiväkodissa on ollut kuulovammaisia lapsia?

–Tanelin päiväkotiin ei oikein ole saatu hakijoita. En osaa sanoa, että johtuuko tämä sitten sijainnista vai halutaanko enemmän, että integroidaan lähipäiväkotiin vai emmekö ole onnistuneet tiedotuksessa. Roihuvuoressa ryhmä oli täynnä.”

–Määrällisesti tilanne on nyt ollut sama vuosikymmenien ajan. Mutta viimeisen viiden vuoden aikana on ollut vaikeuksia saada se ryhmä täyteen. Meillä on 43 integroitua erityisryhmää, joista yksi on siis kuulovammaisten ryhmä. Kaikki muut ovat niin sanottuja monimuotoryhmiä. Kuluvan vuoden aikana mietitään, että onko meillä integroituja ryhmiä oikea määrä ja ovatko ne oikeissa paikoissa.

Minkälainen näppituntuma on, haluavatko vanhemmat nykyään lapsensa nimenomaan lähipäiväkoteihin?

–Kyllä se siltä tuntuu, ja varhaiskasvatuksen tavoitehan on olla inklusiivista, eli pyrimme siihen, että tuki on saatavilla lähipäiväkodissa. Mutta jos se on lapsen edun mukaista, tuki on mahdollista järjestää myös integroiduissa ryhmissä. Viimeisen viiden vuoden aikana kuulovamma päädiagnoosina on ollut keskimäärin 15 lapsella, kuulovamma-nimikkeen allehan mahtuu hyvin monenlaisia asioita.

Onko se vähän?

–En osaa sanoa, onko se vähän vai paljon, mutta jos katsotaan kokonaisuutta, niin me hoidamme 23 000 lasta. Kaikista erityistukea saavista lapsista se viisitoista on noin 1,3 prosenttia, ja kaikista lapsista noin 0,06 prosenttia. Yleensä kaksi kolmasosaa kuulovammaisista lapsista on lähipäiväkodeissaan ja yksi kolmasosa siinä integroidussa ryhmässä.

Helsingin päiväkodeissa on 23 000 lasta. Kuinka yksilöllisesti kunkin varhaiskasvatusta voidaan suunnitella ja toteuttaa?

–Jokaiselle lapselle tehdään lapsen varhaiskasvatussuunnitelma. Lapselle ei aseteta mitään kehittymistavoitteita, vaan pohditaan lähinnä, että mitkä hänen valmiutensa ja kiinnostuksen kohteensa ovat. Tavoitteet asetetaan henkilökunnalle, että mitä he voivat tehdä, että lapsen varhaiskasvatus sujuisi mahdollisimman hyvin. Ryhmässä ei ole yksilöllistä toimintaa, mutta ryhmän tulee pyrkiä huomioimaan ne yksilöt, joista ryhmä koostuu. Ryhmäkasvatus on se voima, että ryhmässä opitaan. Siitä on ihan tutkimuksia, että usein alle puolet kuuntelee aikuisten puhetta, ja lasten tekeminen ja oppiminen tulee siinä vertaistoiminnassa.

Entä ne lapset, jotka tarvitset erityistä tukea?

–Erityisen tuen avulla on tarkoitus mahdollistaa se, että lapsi pystyy siinä ryhmässä saamaan sen hänelle kuuluvan varhaiskasvatuksen. Jos ei vaikka kuule, niin silloin on käytössä vaihtoehtoiset kommunikaatiovälineet. Tanelin päiväkodin ryhmässä on tietysti viittomakielentaitoista henkilökuntaa, lähiryhmässä saattaa esimerkiksi olla avustaja, joka voi olla viittomakielentaitoinen.

Kuinka paljon vanhemmilta tulee pyyntöjä tai jopa vaatimuksia oman lapsen varhaiskasvatukseen liittyen?

–Niitä tulee aika paljon. Olen ollut yli 30 vuotta eri tehtävissä mukana päivähoidossa, ensin 15 vuotta päiväkodissa ja sitten 15 täällä virastossa. Vanhempien osallisuus on nykyään ihan erilaista kuin parikymmentä vuotta sitten. Alueelliset erotkin näkyvät, joissakin kaupunginosassa ollaan tietoisempia oikeuksista ja niitä peräänkuulutetaan hanakammin. Toisaalta haluammekin vanhempien osallisuutta, sillä hehän tuntevat lapsensa parhaiten.

–Nykyään vanhemmat kokeilevat, kysyvät ja kyseenalaistavat enemmän kuin ennen. Mutta vaatimalla ei voi saada enemmän kuin muut. Meidän toiminta on kuitenkin verovaroilla rahoitettua, joten joudumme jatkuvasti pohtimaan, miten kaikki lapset saavat riittävällä ja järkevällä tavalla laadullisesti tasapuolista kohtelua. Lähtökohtaisesti jokaisessa päiväkodissa on sama osaamistaso. Jokainen päiväkoti on kuitenkin erilainen kuin muut.

Mutta tarjoavatko vanhemmat paljon omia vaihtoehtojaan ja ideologioitaan päiväkodin toimintaan?

–Heidän määränsä on viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt. Vanhempia on kyllä ihan kaikenlaisia ja kaikkia kuunnellaan. Jotkut kyselevät esimerkiksi kovasti luomuruuan perään. Suurin osa vanhemmista on edelleen niitä, jotka luottavat päiväkotien toimintaan ja osaamiseen. Asiakaskyselyiden mukaan Helsingin päivähoitoon ollaan keskimäärin hyvin tyytyväisiä. Kritiikkiäkin löytyy, ja pitääkin löytyä, sillä tavallahan saamme edelleen kehitettyä toimintaa.

Kuuloon liittyviä apuvälineitä ja laitteita on hyvin monenlaisia. Onko se vanhempien vastuulla käydä päiväkodissa selostamassa, että miten laitteet toimivat?

–Kyllä. Tutkiva tai hoitava tahohan on sen katsonut, että laitteet ovat hyvät ja sopivat, ja sieltä tulee usein henkilö, joka neuvoo laitteiden osalta. Ja vanhemmat osaavat myös neuvoa. Henkilökuntaa toimii sitten sen saadun ohjeistuksen avulla.

Entä päiväkotien työntekijät? He varmaan mielellään ottaisivat vastaan kuulovamma-asioihin liittyvää lisäkoulutusta, mutta onko sitä tarjolla?

–Täydennyskoulutukseen meillä on oma velvoitteemme, ja jokaiselle sitä pitää antaa vähintään viisi päivää vuodessa. Meillä on keskitettyjä koulutuksia koko virastossa, jolloin tiettyjä asioita kuten liikkumisen lisäämistä nostetaan koko henkilökunnan tietoisuuteen. Päiväkotien johtajat pitävät työntekijöiden kanssa joka vuosi kehityskeskustelut, jolloin selvitetään myös osaamisvajetta ja miten siihen vastataan. Suhteellisen säännöllisesti meillä pyörii esimerkiksi tukiviittomakursseja, viittomien opetteluhan ei kuulu esimerkiksi varhaiskasvatusalan peruskoulutukseen. Ja esimerkiksi viittomakielen opettelu on asia, joka vaatisi myös pitkäjänteistä kotona harjoittelua. Uskaltaisin väittää, että jos päiväkotiin tulee lapsi, jonka kommunikointi on esimerkiksi tukiviittomien varassa, niin kyseisen päiväkodin henkilökunnalle annetaan tässä asiassa lisäkoulutusta.

Kuinka paljon vanhemmilla on valinnanvaraa sen suhteen, mihin heidän kuulovammainen lapsensa menee päiväkotiin?

–Kuulovammaisella lapsella on päiväkodin valintaan ihan samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin lapsilla. Kun vanhemmat hakevat lapselleen päivähoitopaikkaa, he laittavat hakemukseen toivejärjestykseen viisi paikkaa. Ensimmäiseksi toiveeksi merkityn päiväkodin johtaja ottaa hakemuksen vastaan. Hakemuksesta selviää, että lapsi on kuulovammainen. Silloin päiväkodin johtaja ja vanhemmat miettivät yhdessä, onko juuri kyseissä päiväkodissa saatavilla oleva tuki riittävä. Jos vanhemmat ovat toivoneet lähellä sijaitsevaa päiväkotia, niin silloin haetaan mahdollisimman läheltä se päiväkoti, missä tuki on saatavilla.

–Jos vanhemmat laittavat ykköseksi Tanelin päiväkodin, niin kerromme, että perheellä on mahdollisuus saada tukea kuljetukseen. Sen järjestäminen ei ole meidän velvollisuus, mutta se on mahdollista. Meidän velvollisuus on joka tapauksessa järjestää jokaiselle lapselle päiväkotipaikka Helsingistä, ja jokaiselle lapselle se myös löytyy.

Varhaiskasvatusvirasto

* Helsingin varhaiskasvatuksen tavoitteena on turvata lapsen hyvän kasvun edellytykset. Lasten varhaiskasvatuksen tehtävänä on edistää lasten tasapainoista kasvua, kehitystä ja oppimista sekä edistää lasten henkilökohtaista hyvinvointia.

*Varhaiskasvatuspalveluiden käytössä on isoja alueellisia eroja Helsingin sisällä. Kunnan päivähoidossa käyvien 3-6-vuotiaiden lasten osuus vaihtelee peruspiireittäin 65 prosentista 85 prosenttiin.

* Päiväkodit ovat auki kello 6.15 ja 17.30 välisenä aikana. Iltaisin tai koko vuorokauden ja koko viikon auki olevia päiväkoteja on lapsille, jotka vanhempien työn tai opiskelun vuoksi tarvitsevat vuorohoitoa. Vuoropäiväkodit ovat auki 24/7 ja viisi iltahoitoa antavaa päiväkotia suljetaan viimeistään klo 22.

« Edellinen sivu

Teksti Irja Seilola, KLVL ry:n puheenjohtaja

(Pääkirjoitus on julkaistu Napin numerossa 1/2016)

Terveiset KLVL ry:n hallituksen kokouksesta ja strategiapäivästä. Helmikuisena viikonloppuna kokoonnuimme järjestäytymään työryhmiin ja pohtimaan liiton toimintastrategiaa.

Saimme jälleen kokoon erinomaiset työryhmät, jotka tulevan vuoden aikana tulevat ideoimaan, kehittämään ja pohtimaan KLVL ry:n edunvalvontaa, vertaistyötä ja viestintää. Työryhmissä on hallituksen jäsenien lisäksi jäsenyhdistyksiemme jäseniä, jotta työhön saadaan mahdollisimman laaja näkökulma. Viikonlopun aikana huomasimmekin monta kertaa olevamme tämän Napin aiheen äärellä, kuulovammaisen lapsen perhe ja lähipiiri. Huomasimme, kuinka moninaisia ne voivat olla.

Miettiessäni tätä perheeni ja lapsieni kautta, täytyy tunnustaa, että meillä lähipiiriä on välillä ollut puheterapeutti, joka on tullut kotiin tekemään puheterapiaa. Se on ollut arjessa paras ratkaisu. Lähipiiriin voidaan laskea myös koulunkäyntiavustaja, joka on tullut hoitaman vapaa-ajallaan perheen sisaruksia.

Samoin päiväkodin työntekijä ja opettaja, joka on myöskin ollut osana tiivistä arkea joustoineen ja apuineen, keskusteluineen. Suuri ilo on ollut saada nämä ihmiset ympärillemme ja osaksi lapsen arkea. Näiden ihmisten nähdessämme vielä monien vuosien jälkeenkin jatkamme jutustelua kuin olisimme vasta eilen kohdanneet. Viimeisin tällainen kohtaaminen oli Educa-messuilla, jossa tapasin nyt jo 14-vuotiaan poikamme päiväkotihoitajan. Oli ilo ja onni viedä häneltä terveisiä kotiimme.

Toivonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, että pystymme vaikuttamaan teidän perheiden arkeen voimaannuttavasti ja tuomaan sopivasti tietoa, vinkkejä ja tukea arjen pieniin käännekohtiin.

Tänä vuonna toimintasuunnitelmassa on toivottuja päiväkursseja viikonloppukurssien lisäksi unohtamatta kesäpäiviä. Ne ovat kohtaamisen ja tiedonjakamisen ja –vaihtamisen hetkiä.

Lisäksi toivon, että tuomme näkyviin yhteiskunnan eri tahoille viestiä kuulovammaisten lasten ja heidän perheidensä arjen haasteista. Keskustellaan avoimesti ratkaisuista ja jaetaan tietoa, niin, että mahdollisimman moni saisi niitä pieniä vinkkejä arjen helpottamiseksi.

Pienet vinkit ja keskustelut vertaisten sekä lähipiirin kanssa antavat kaikki pienen hippusen timanttiin, lapseen joka kasvaa meidän joukossa arvokkaaksi yksilöksi. Kaiken keskiössä on kuulovammaisen lapsen elämä – vita.

Vertaisuus

Ilo

Tasa-arvoisuus

Avoimuus

« Edellinen sivu

Teksti Jukka Vuorio

Kuva Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Napin numerossa 1/2016)

Suomessa eletään ydinperhekulttuurissa, jossa perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Se toimii meillä ja on puolessa vuosisadassa asettunut niin yleiseksi normiksi, ettei muunlaista kokonaisuutta oikein osata enää ajatellakaan.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Vielä omien isovanhempieni ollessa lapsia oli melko tavallista, että samassa talossa asuivat myös isoäiti ja isoisä. Joskus jopa kaksin kappalein kumpiakin. Joissakin kodeissa mukana elämänmenossa olivat myös sedät, tädit, enot tai serkut.

Se on ollut kaikille osapuolille osa tuki- ja turvaverkkoa, jonka nykyään perheen ulkopuolella ajatellaan muodostuvan virastoista ja virkamiehistä. Moni varmasti nykyään miettii, kumman tukeen ja apuun voi hädän hetkellä luottaa: virastoluukun takaa katsovan virkamiehen vai tutun sukulaisen?

Omista isovanhemmistani kolme neljästä on jo edesmenneitä, mummon 85-päiviä vietetään toukokuussa. Isäni vanhemmista vain toisen kanssa sain käydä elon tietä yhtä aikaa, ja hänenkin kanssaan vain kuusi vuotta. Mutta äidin puolen mummon ja vaarin kanssa yhteinen tie on ollut pitkä ja antoisa.

Isoisäni kertoi usein sotajuttuja ja urheilujuttuja. Sotajutuissa ei tosin koskaan sodittu, vaan aina tarinat koskivat sattumuksia lomilla tai matkalla paikasta toiseen. Tai sitten oltiin korsussa tai juhlallisuuksissa.

Urheilujuttujen mukaan vaarini oli suunnilleen suomenmestaruustasoa monessakin eri lajissa. Juoksu, pingis, ammunta ja uinti olivat muutamia lajeista, joissa hän piti itseään lähes voittamattomana. Jos kesän 1940 olympialaiset olisi voitu järjestää, hänellä olisi omien uskomustensa mukaan ollut mahdollisuuksia suorastaan mitalirohmuksi.

Vaarini ajatukset ja käytännöt rahan suhteen vaikuttivat myös omiin näkemyksiini. Isoisä työskenteli hyväpalkkaisella alalla ja sattui kerran saamaan jopa suurehkon veikkausvoiton. Hän eli aina sellaisella tavalla, ettei rahoista ole iloa, jos niitä ei käytä. Sen sijaan rahalla saa ja uudella autolla pääsee, hän näytti ajattelevan.

Mummoltani olen oppinut vaarini vastapainoksi säästämistä ja ajoissa olemista. Hyvällä tarjouksellakaan ei välttämättä kannata ostaa, jos tavaraa ei välttämättä tarvitse. Ruuan kanssa ei ole syytä hienostella tai olla nirppanokkainen. Ollaan tyytyväisiä siihen, että on jotain mitä syödä. Ja jos juna lähtee liikkeelle kahdeltatoista, kannattaa asemalla olla jo vähintään puolta tuntia ennen.

Nyt ajankohtaiseksi on tullut tyttöystäväni isovanhempien elämän pohdinta. Kuinka he haluaisivat meidän jatkavan kotitalonsa ylläpitoa, entä kuinka heidän henkinen perintönsä elää kauttamme? Nämä ovat kysymyksiä, joita ehdottomasti haluan kunnioittaa.

Menneiltä sukupolvilta voi ammentaa loputtomasti tietoa, viisautta ja kokemusta. Sitä kannattaa kysellä niin kauan kuin voi.

Isovanhempien kuuntelemista ei kannata lopettaa koskaan.

« Edellinen sivu

Teksti Marjatta Takala, Helsingin yliopisto ja Helena Sume, Jyväskylän yliopisto

Kuvitus Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Napin numerossa 1/2016)

Tutkimushankkeessa Kuuleeko koulu? selvitettiin, miten yleisopetuksen opettajat kokevat kuulovammaisten oppilaiden opetuksen, millaisia tukitoimia on tarjolla ja toteutuuko kuulovammaisen oppilaan osallisuus yleisopetuksessa. Selvitys tehtiin Helsingin ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä, Opetus- ja Kulttuuriministeriön rahoituksella 2014–2015.

Kuurojen ja huonokuuloisten lasten opetus on muuttunut paljon viime vuosina. Tähän on monia syitä, kuten sisäkorvaistutteen yleistyminen ja lähikouluperiaate. Niinpä tuli tarpeelliseksi katsoa, miten kyseisten lasten opetus yleisopetuksessa sujuu.

Kuuleeko koulu? -tutkimukseen vastasi yleisopetuksesta 109 opettajaa, jotka kertoivat yhteensä 90 oppilaasta.

Opettajat ja koulut olivat eri puolilta Suomea, eniten Etelä- ja Länsi-Suomesta. Yläkoulun opettajia oli 49 ja alakoulun 59 sekä yksi esikoulun opettaja.

Oppilaista 64 oli esi- tai alakoulussa, yläkoulussa puolestaan oli 26 oppilasta. Heistä kuuroiksi viittomakielen käyttäjiksi oli merkitty viisi, muut olivat huonokuuloisia. Istutteen käyttäjiä oli opettajien mukaan 24 ja heidät luokiteltiin huonokuuloisiksi, jos puhe oli merkitty ensisijaiseksi kommunikaatiotavaksi.

Suurimmalla osalla oppilaista oli jokin kuulokoje. Tavallisin vaihtoehto oli, että oppilaalla oli yksi tai kaksi kuulokojetta tai 1-2 istutetta. Yhteensä 14:sta oppilaalla ei ollut mitään laitetta. Opettajista 9 ei tiennyt, onko ja millainen kuulokoje kuulovammaisella oppilaalla on käytössään.

Lisäksi tutkimuksemme oppilaista 15 %:lla oli jokin lisävamma. Yleisimmät lisävammat olivat kehitysvamma, näkövamma ja sydänvika.

Vain muutamalla oppilaalla oli pidennetty oppivelvollisuus. Koko aineistossa tulkki mainittiin tukimuotona alakoulussa kolmella oppilaalla, yläkoulussa ei kenelläkään. Avustaja juuri kuulovammaista oppilasta varten oli alakoulussa 13 %:lla ja yläkoulussa ei kenelläkään.

Kysyimme myös, miten opetusta muutetaan, jos luokassa on kuuro tai huonokuuloinen oppilas. Opettajista noin puolet muutti opetustaan jonkin verran. Erityisesti kuunteluolosuhteisiin kiinnitettiin huomiota.

Kaikkien vastausten perusteella voi sanoa, että opettajat eivät kokeneet joutuvansa paljonkaan huomioimaan oppilasta tuntien suunnittelussa tai aikana.

Yleisin tapa opettajalla oli kommunikoida samalla tavalla kuin kaikkien oppilaiden kanssa, mikä tarkoitti tässä puhetta. Alakoulussa puheella kommunikoivat 80 % opettajista ja yläkoulussa 91 % opettajista. Seuraavaksi käytetyin tapa kommunikoida oli puheen ja huuliltalukemisen yhdistelmä ja sitten tukiviittomien ja seuraavaksi viittomakielen tulkin käyttö. Kuvia käytettiin lähinnä niiden lasten kanssa, joilla oli jokin lisävamma.

Kun kuuro tai huonokuuloinen lapsi opiskelee yleisopetuksen koulussa, voidaan puhua inkluusiosta. Tavoitteena on oppilaan täysi osallistuminen ja tasa-arvo. Paras tapa edistää oppilaan osallisuutta oli opettajien mielestä asiasta keskusteleminen ja tasa-arvoinen kohtelu.

Kouluissa on hyvä miettiä, miten järjestetään se, että kuulovammainen oppilas tulee joka tilanteessa huomioiduksi ja saa saman opetuksen kuin muut. Tietoa oppilaan kuulovammasta oli jaettu etupäässä opettajien kokouksissa lukuvuoden alussa. Muutama opettaja kertoi kuntoutusohjaajan käynnistä luokassa.

Tutkimuksemme mukaan liki puolet kuulovammaisista oppilaista ei saanut mitään tukea ja oppilaista vähän yli puolet selvisi ilman erityistä tukea. Vaikka tutkimuksessa mukana olleet oppilaat olivat lähinnä huonokuuloisia, näyttää oppilaiden saama tuki vähäiseltä.

Opettajat eivät kokeneet kuuroa tai huonokuuloista oppilasta kovin haasteellisena luokassaan. Opettaja kykenee mukauttamaan opetustaan ja huomioimaan olosuhteita niin, että opetus saadaan sujumaan. Aina opettaja ei muuta mitään opetuksessaan. Kuulovammainen oppilas on opettajan mielestä melko hyvin osallinen, mukana kaikessa missä muutkin, joten inkluusio on onnistunut.

Kiinnostavaa oli, että omia opetusmenetelmiä ei erityisesti muuteta, kun kuulovammainen saadaan oppilaaksi. Kuitenkin moni opettaja kiinnittää huomiota omaan puhetapaansa sekä luokkatilan fyysisiin ominaisuuksiin. Useat opettajat arvelivat, että heidän opetustapansa huomioi kaikki oppilaat. Jos jotain kuitenkin muutetaan, on se enemmän teknistä ja ulkoista. Se ei aina riitä. Tarvitaan myös pedagogisia muutoksia ja ohjelmia.

Jotta opetus olisi kaikille sopivaa, tarvitaan esteetön ympäristö sekä riittävät resurssit. Ympäristön fyysinen esteettömyys on haaste etenkin vanhoissa koulurakennuksissa. Psyykkinen esteettömyys lienee kuitenkin vielä suurempi haaste. Se sisältää arvot, asenteet, uskomukset ja psyykkisen mielentilan. Näistä esteettömyyden edellytyksistä osa näytti toteutuvan jo nyt tutkimuksemme perusteella, osa on vasta kehittymässä. Ulkoiset ja tekniset seikat oli tiedostettu hyvin. Ryhmätilanteet ja kielen oppimisen haasteet eivät näkyneet vastauksissa. Kenties niitä ei ollut tai sitten niitä ei saatu lomakkeellamme esiin.

Uusissa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa korotetaan uudenlaisia oppimisympäristöjä, puhutaan yhteistoiminnallisesta oppimisesta ja yhteisöllisestä tiedon rakentamisesta. Myös työtapojen vaihtelua ja tutkivaa oppimista korostetaan. Nämä ovat hyviä linjauksia. Kuulovammainen oppilas on kuitenkin monen haasteen edessä, jos kuunteluympäristö muuttuu usein, eivätkä kuunteluolosuhteet ole kohdallaan. Tällöin hän ei voi optimaalisesti käyttää kaikkia kykyjään.

Nyt saatujen tulosten perusteella voidaan olla varovaisen tyytyväisiä yleisopetuksessa opiskelevien kuulovammaisten oppilaiden tilanteeseen. Erityisiä pedagogisia menetelmiä ei tutkimuksessamme löytynyt, eikä myöskään kielen kehityksen tukemiseen tähtääviä toimia, ellei opettajan selkeä artikulaatio ole sellainen. Oppimisympäristöön ja omaan puheeseen sekä pedagogiikkaan huomion kiinnittäminen olivat yleisimpiä tapoja toimia.

Kun opettaja kiinnittää huomiota oppimisympäristöön ja omaan opetukseensa ja ilmaisuunsa, hyötyy kuulovammainen oppilas tästä paljon. Rauhallisesta, meluttomasta ja selkeästä oppimisympäristöstä sekä monikanavaisesta opetuksesta hyötyvät myös kaikki muut oppilaat.

Näin menetellen kuuro tai huonokuuloinen oppilas voi opiskella siellä missä muutkin ja olosuhteet tukevat hyvää oppimista. Tämän tutkimuksen perusteella toteamme, että jatkossa on tarpeen kysyä kuulovammaisilta oppilailta itseltään sekä heidän perheiltään koulunkäynnin sujumisesta. Lisäksi oppimistuloksia on syytä tutkia.

« Edellinen sivu

Teksti Jukka Vuorio

Kuvat Elina Penninkangas

(Juttu on julkaistu Nappi-lehden numerossa 1/2016)

Kuurona syntynyt lentopalloilija Antti Ropponen ei ole antanut minkään asettua tielleen matkalla lentopalloammattilaiseksi ja Suomen mestariksi.

On aurinkoinen maanantai-iltapäivä helmikuussa Kokkolan keskustassa. Tapaamme Antti Ropposen kahvilassa, jossa rentoihin urheiluvaatteisiin sonnustautunut nuorukainen moikkaa ensimmäisenä muutamaa kaveriaan. Sitten on vuorossa toisessa pöydässä istuva seurue, jossa istuu muun muassa Kokkolan Tiikereiden takkiin pukeutunut mies.

Täällä Antti tunnetaan. Kokkola on pieni kaupunki ja uskomattomassa voittoputkessa olevien Tiikereiden pelaajat ovat täällä julkkiksia.

”Tämä on kiva kaupunki, sopivan kokoinen. Enimmäkseen liikun täällä kodin, koulun ja joukkueemme kotihallin väliä. Joskus Tiikereiden fanit tunnistavat minut kaupungilla ja palaute on ollut aina hyvää.”

Tiikerit on hallitseva Suomen mestari. Hakkurina pelaava Antti pääsi kentälle heti ensimmäisessä finaaliottelussa, kun joukkueen ykköshakkuri Olli-Pekka Ojansivu oli sairaana.

”Hakkuri on joukkueessa se pelaaja, jonka tehtävä on tehdä pisteitä, eli iskeä ne pallot vastustajan kenttään. Vähän niin kuin jääkiekossa se on hyökkääjän tehtävä.”

Teipattu implantti

Antti ottaa kaakaota ja kertoo, että eilen illalla otetun voiton ansiosta Tiikereiden voittoputki on nyt 32 ottelun mittainen. Se on mahtava saavutus. Viime kauden pudotuspeleistä alkanut tappiottomien otteluiden putki vain jatkuu. Antin mielestä se on koko joukkueen ansiota.

”Tiikerit on niin hyvä joukkue, koska meillä on hyvä yhteishenki ja hieno huumori. Harjoittelu ja pelaaminen otetaan vakavasti, mutta muuten tuolla pukukopissa on koko ajan jotain sellaista mustaa huumoria.”

Rauhalliseksi kaveriksi itseään kuvaileva Antti pitää yllä hyvää yhteishenkeä omalta osaltaan.

”Aina ei joukkuekaverin tai omakaan peli kulje aivan täydellisesti, tulee huonoja syöttöjä tai muuta vastaavaa. Mutta en koskaan kiukuttele kentällä enkä hauku kenenkään suorituksia. Kyllä jokainen tietää oman tekemisensä tason ilman sen kertomistakin.”

Kuurona syntyneellä Antilla on oikeassa korvassaan implantti. Harjoituksissa ja peleissä hän teippaa laitteen paikalleen.

”Implantti on kyllä oleellinen juttu kommunikoinnin kannalta pelissä. Ottelussa pelataan ainakin sadasta pisteestä, ja jokaisen yksittäisen pisteen voittamiseksi pitää tietää, mitä joukkuekaverit ovat tekemässä.”

Ja kommunikointia riittää. Joukkuekavereina Antilla on pelaajia Suomen lisäksi Yhdysvalloista, Latviasta, Venezuelasta ja Japanista. Kaikki puhuvat samaa kieltä – lentopalloa. Vaikka muuten ei joka hetki yhteisiä sanoja löytyisikään, jokainen tuntee pelin ja sen säännöt.

”Toki englantia puhutaan paljon, kun kaikki ymmärtävät sitä. Meillä on monikulttuurinen joukkue ja se on hyvä. Japanin kaverilla kesti vähän aikaa päästä sisään joukkueen tapoihin, mutta nykyään hän on jo tiimin kovimpia hassuttelijoita.”

Vaikka Antti on viittomakielinen, hän myös puhuu suomen kieltä aivan kuten kuka tahansa normaalikuuloinen. Viime aikoina hän on päässyt käyttämään viittomakieltä harmittavan vähän.

”Kokkolassa en ole vielä törmännyt muihin viittomakielisiin. Varmaan heitä on, mutta en ole tavannut. Olisi kiva jutella viittoen useammin. Viittomakieliset kaverini asuvat vähän ympäri Suomea, joten näen heitä kasvotusten nykyään aika harvoin.”

Sosiaalisessa mediassa Antti on tuonut kuurouttaan esille muun muassa tukemalla muita kuuroja huippu-urheilijoita, joita on nähty esimerkiksi tenniksen ja amerikkalaisen jalkapallon huipulla. Jonkin verran Antti käyttää somea myös fanien kanssa jutusteluun.

”Netissä tulee joskus palautetta. Aina se on muistaakseni ollut positiivista, esimerkiksi että pelasit tänään tosi hyvin ja sellaista. Kyllä minä suoraan minulle laitetut palautteet luen ja usein niihin jotain vastaankin.”

Perheelle kiitos

Matkallaan lentopallomestariksi ja maajoukkueeseen Antti on saanut tukea monelta taholta, mutta eniten omalta perheeltään. Isä, äiti ja isosisko ovat kukin auttaneet useilla eri tavoilla. He ovat pelanneet ja harrastaneet yhdessä, kuljettaneet Anttia peleihin ja treeneihin sekä keskustelleet ja tsempanneet aina kun sille tarvetta on ollut.

”Todella suuri kiitos koko perheelle. He ovat olleet niin suurena tukena ja innostajina koko ajan, että en tiedä mitä tästä olisi ilman heitä tullut.”

Kun Antilla ei ole harjoituksia tai otteluita, hän lukee lukion koulukirjoja.

Kirjat ja koulunkäynti eivät tosin ole Antin mukaan kovin paljon nuorta miestä kiinnostaneet, mutta hän lupaa kuitenkin yrittää parhaansa, jotta valmistuisi aikanaan Kokkolan lukiosta. Sen jälkeen voi ainakin muutaman vuoden keskittyä pelkästään lentopallon pelaamiseen.

”Täytyy nyt yrittää tuo koulu selvittää, kun olen sen äidille luvannut.”

Lukion Antti aloitti Kuortaneen urheilulukiossa, jossa urheilun ja opiskelemisen yhteensovittaminen meni ihanteellisesti. Kokkolassa on ollut haasteellisempaa, mutta Antti ei syytä siitä yhtäkään opettajaa.

Äidinkielensä viittomakielen Antti on jo suorittanut ylioppilaskirjoituksissa hyväksytysti.

Kuulovamma ei ole ollut opiskelun esteenä tai edes hidasteena. Antin oma suuntautuneisuus on vain painottunut erittäin vahvasti urheiluun. Lentopallon lisäksi esimerkiksi pesäpallo ja keihäänheitto ovat edelleen suurena kiinnostuksen kohteena.

”Tykkään kummastakin edelleen. Mielellään tekisin kaikkea, mutta noin 14-vuotiaana tein lajivalinnan, että keskityn lentopalloon.”

Maajoukkueiden ja seurajoukkueenkin kanssa Antti on päässyt pelaamaan kovita otteluita myös ulkomailla. Lentopalloilijana Antti voisi harkita tulevaisuutta myös monissa eurooppalaisissa sarjoissa, mutta ei ole vielä uhrannut asialle montaakaan ajatusta.

”No katsotaan ulkomaita sitten joskus, jos siihen on aihetta. Siellähän on älyttömän kova taso, vielä pitää kehittyä pelaajana. Eikä olisi pahitteeksi kehittää siinä samalla englannin kielen taitoakin.”

Antti Ropponen

*Syntynyt vuonna 1995.

*Ammattilaislentopalloilija, pelaa Kokkolan Tiikereissä.

*Lentopallon SM-kultaa 2015.

*Valittiin lentopallon miesten A-maajoukkueeseen joulukuussa 2015.

*Valittu vuoden kuuroksi urheilijaksi 2014.

« Edellinen sivu

Nappi 2/2016: Jokaiselle 23 000 lapselle löytyy Helsingistä päivähoitopaikka

Kategoria: Nappi-lehti

Teipattu implantti

Perheelle kiitos