Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila: Jokainen lapsi on ensisijaisesti lapsi, ei erityisryhmän edustaja

(Tämä teksti on ensimmäisen kerran julkaistu Nappi-lehden 2/2018 pääkirjoituksena)

 

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila. Kuva: Valokuvaamo Lehtinen

Lapsi on aina lapsi

Teksti Tuomas Kurttila, lapsiasiavaltuutettu

 

Kun tapaan lapsia, en tapaa vammaisia, maahanmuuttaja, koululaisia, päiväkotilaisia – tapaan alleviivatusti lapsia.

Tämän ymmärtäminen on tärkeää, jotta tulemme aikuisina ajatelleeksi, että jokaisella lapsella on samat perustarpeet riippumatta mistään muusta hänen yksilöön liittyvästä piirteestä tai tekijästä. Muutoin me aikuiset antaudumme olettamiin: tämä lapsi on tuollainen, koska hän on tällainen. Teemme helposti omia päätelmiämme ihmisen tuntemisen sijaan.

Samaan aikaan annan arvoa tutkimukselle, joka nostaa erityiskysymyksiä tarkasteluun. Suomessa joka toinen vuosi tehtävä Kouluterveyskysely selvittää toimintarajoitteistenkin lasten ja nuorten hyvinvointia. Kouluterveyskyselyssä toimintarajoitteet liittyvät seuraaviin: näkeminen, kuuleminen ja liikkuminen sekä kognitiiviset tiedonkäsittelyyn liittyvät toiminnot (muistaminen, oppiminen ja keskittyminen). Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn aineistossa 8. ja 9. luokan oppilaista vaikeuksia kuulla on 1,5 prosentilla oppilaista.

Toimintarajoitteisilla lapsilla ja nuorilla on muita enemmän syrjinnän kokemuksia ja tyytyväisyys omaan elämään on heikompaa kuin muilla nuorilla. Toimintarajoitteisista 8. ja 9. luokan oppilaista ja toisen asteen 1. ja 2. vuoden opiskelijoista elämäänsä tyytyväisiä oli noin puolet, kun muista nuorista tämä luku oli noin 80 prosenttia. Ero tyttöjen ja poikien välillä on voimakas tyttöjen heikomman hyvinvoinnin kokemuksen puolelle sekä toimintarajoitteisissa että kaikissa vastaajissa.

Toimintarajoitteiset lapset ja nuoret kokevat muita huomattavasti useammin syrjivää kiusaamista – todennäköisyys on lähes kolminkertainen. Kolmannes toimintarajoitteisista pojista (32 %) ja tytöistä (34 %) oli kohdannut syrjivää kiusaamista, muiden osalta pojista 15 ja tytöistä 17 prosenttia. ´

Lapsiasiavaltuutettuna joudun toteamaan, että olemme alkutaipaleella, jotta lasten ja nuorten kokemukset otetaan tosissaan. Tämä vaatii uutta ajattelua niin kodeilta, varhaiskasvatukselta ja perusopetukselta, toiseen asteen koulutukselta kuin lapsilta ja nuorilta itseltäänkin. Toivon, että lasten ja nuorten kanssa käydään aina läpi osana yhteisöllistä oppilas- ja opiskelijahuoltoa Kouluterveyskyselyn tuloksia. Meidän on ymmärrettävä syvällisemmin lasten ja nuorten aina yksilöllisiä kokemuksia, joissa on yleisempiäkin piirteitä ja ilmiöitä.

Lapsi on aina lapsi. Lapsella on oikeus kieleen ja kulttuuriin. Siksi toimintarajoitteisten lasten ja nuorten kokemuksia on kunnioitettava. Annettava niille tilaa ja arvoa, toimittava kielteisten kokemusten ja ilmiöiden poistamiseksi. Yhä enemmän yhteiskunnan on puolustettava lapsen monikielisyyttäkin – esimerkiksi viittomakieli ja sisäkorvaistute eivät saisi olla toisiaan pois sulkevia.

Yksi huomio vielä keskusteluista lasten ja nuorten kanssa. He tarvitsevat puolustajia, puolesta puhujia. Tämä vaatii herkkyyttä, sillä ylipuhujia he eivät tarvitse. Erityislasten sisarusten kuulemisessa viime vuonna nämä lapset kertoivat tilanteista, joissa vanhemmat puolustivat monissa tilanteissa vammaista sisarusta. Pyrkimys oli hyvä. Lapsista tilanne näytti kuitenkin siltä, että me vanhemmat saatoimme vain korostaa tiettyä erityisyyttä. Pidetään mielessä.

Lapsella on oikeus olla lapsi, ei tietyn erityisryhmän edustaja.

 

Lähde: Kanste, Outi; Sainio, Päivi; Halme, Nina; Nurmi-Koikkalainen, Päivi (2017): Toimintarajoitteisten nuorten hyvinvointi ja avun saaminen – Toteutuuko yhdenvertaisuus? Kouluterveyskyselyn tuloksia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2017.

 

Pelikulttuuri on osa nykyistä lapsuutta, sanoo pelikasvattaja.
Pelikulttuuri on osa nykyistä lapsuutta, sanoo pelikasvattaja.

Teksti Jukka Vuorio

Kuvitus Elina Penninkangas

Kuva Emilia Lounela

 

Pelikasvattaja Mikko Meriläinen puhuu pelaamisen puolesta ja haluaa vanhempien tutustuvan lastensa pelien maailmaan. Meriläisen mukaan pelit kuuluvat nyky-yhteiskunnassa lasten kulttuuriin.

 

Kasvatustieteilijä Mikko Meriläinen työskentelee parhaillaan tutkijana Tampereen yliopistolla. Samaan aikaan hän viimeistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistoon, väitöskirjan aiheina ovat pelaaminen, pelihaitat ja pelikasvatus.

Koulutukseltaan Meriläinen on opettaja ja hän on työskennellyt myös Ehkäisevän päihdetyön Ehyt ry:llä pelihaittojen ehkäisytyössä.

Ehkä keskeisin kysymys lasten pelaamiseen liittyen on, täytyykö pelaamista ylipäätään rajoittaa. Meriläisen mukaan perheet, lapset, vanhemmat ja tilanteet ovat hyvin yksilöllisiä, ja yleistäminen on vaikeaa.

– Rajoittamisen tarpeellisuus riippuu monesta tekijästä. Jos vanhemmat katsovat rajoittamisen tarpeelliseksi, silloin voi rajoittaa. Jotkut lapsethan eivät pelaa muutenkaan kovin paljon, jolloin rajoittamisellekaan ei ole suurta tarvetta. Mutta mitä pienempiä lapsia ajatellaan, niin heidän pelien- ja mediankäyttöään ylipäätään on syytä pitää silmällä.

Nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa eletään tilanteessa, jossa lähes kaikki lapset ja nuoret enemmän tai vähemmän pelaavat. Onko lapsella siis jonkinlainen oikeus pelaamiseen, että hän pysyisi mukana siinä, mitä hänen ympärillään tapahtuu?

– Se on hyvä kysymys. Ehkä voisi sanoa, että jonkinlainen oikeus pelaamiseen on. Lapsella on oikeus elää omaa lapsuuttaan, eikä vanhempiensa lapsuutta tai vanhempiensa käsitystä siitä, minkälainen lapsuuden tulisi olla. Tämän päivän yhteiskuntaan ja lapsuuteen pelit ja digitaalinen media kuuluvat. Jos lapsi haluaa niitä käyttää, ja pelit eivät ole haitallisia tai vaarallisia, pitäisi vanhemmalla silloin olla hyvin voimakkaat perusteet pelien poisrajaamiselle.

Meriläinen muistuttaa, että lähtökohtaisesti pelit eivät ole lapsille haitallisia tai vaarallisia.

– Nimenomaan näin. Pelaaminen itsessään ei ole haitallista, mutta siihen voi liittyä haittapuolia. Eräs haitta esimerkiksi on, että jos pelien äärellä istuu kauan, niin istuminen ei tee fyysiselle terveydelle hyvää. Tai jos lapsi saa epäsopivasta pelistä painajaisia, sekin on tietenkin selkeä haitta.

– Pelaamisesta käytetään mediassa usein päihderinnastuksia, ja sitä kyllä karsastan. Ei pelaaminen kuitenkaan aiheuta sellaisia negatiivisia fyysisiä vaikutuksia, kuin mitä päihteet voivat aiheuttaa.

Meriläisen mukaan on tärkeää, että lapsilla on paljon muutakin tekemistä kuin pelien ja median kuluttaminen.

Pelaamisen rajoittaminen tuntiin päivässä tai tuntiin viikossa voi toimia joissain tapauksissa, mutta Meriläinen varoo tekemästä yleisluontoisia ohjeistuksia.

– Meillä on puhuttu pitkään kahden tunnin ruutuaikasuosituksesta, mutta viime vuosina asiantuntijat Suomessa ja maailmalla ovat siirtyneet siihen suuntaan, että puhutaan mieluummin tapauskohtaisuudesta kuin yleistyksistä. Kaikki lapset ovat kuitenkin erilaisia, ja myös pelit ovat keskenään hyvin erilaisia.

– Hyvin selkeät ohjeet olisivat tietysti helppoja vanhemmille, mutta mielestäni siinä tyydytään liian helposti vain tottelemaan ohjeita, eikä perehdytä asiaan.

Tietokonepelejä pelattiin runsaasti jo Meriläisen omassa lapsuudessa 1980-luvulla. Pelikasvattajan mukaan pelien haitoista on puhuttu periaatteessa yhtä kauan, kun pelaaminen on ollut yleistä.

– Sinänsä haitoista puhuminen tai peleistä huolestuminen ei ole mikään uusi ilmiö. Pelien väkivaltaisuudesta on puhuttu 1970-luvulta saakka. Kun videopelihallit olivat vielä suosittuja, kirjoiteltiin lehdissä huolestuneeseen sävyyn siitä, viettävätkö lapset niissä liikaa aikaa. Samalla on tietenkin totta, että pelaaminen on voimakkaasti kasvanut ja yleistynyt tällä vuosikymmenellä entisestään.

– Pelaaminen ei ole enää mikään marginaalijuttu, vaan erittäin yleistä. Samalla kulttuurinkäyttötavat ovat teknologisoituneet ja media digitalisoitunut. Älypuhelimien myötä pelata voi nyt missä tahansa.

Meriläinen on kiinnostunut tietokonepelien kehityksestä ja trendeistä, ja pelaa aktiivisesti edelleen.

– Oma pelihistoriani taisi alkaa viisivuotiaana, kun pelasin yhdessä isoveljieni kanssa. Siitä se on jatkunut tähän päivään saakka, eli 30 vuotta. Tietokonepelien lisäksi olen aina ollut kiinnostunut myös erilaisista roolipeleistä ja lautapeleistä.

Tietokonepeleissä on ikärajamerkintä, joka kertoo pelin sopivuudesta eri ikäryhmille. Joskus voi käydä niin, että peli olisi ikärajan mukaan lapselle sopiva, mutta syystä tai toisesta peli saattaa silti epäilyttää vanhempaa. Silloin vanhemman on syytä käyttää omaa harkintaa yli ikärajamerkinnän.

– Vanhemman kasvatusvastuu ja -valta ovat aina merkityksellisempiä kuin peleihin merkitty ikäraja. Kannattaa toki miettiä, että miksi peliä ei katsota sopivaksi. Jos peli on vaikka niin jännä, ettei lapsi uskalla sitä pelata, tai näkee pelin vuoksi painajaisia, on vanhemman tietenkin huolehdittava siitä, ettei peliä pelata.

Meriläisen mukaan Pokémon Go:n kaltaiset pelit, jotka edellyttävät käyttäjältään fyysistä liikuntaa, ovat mukavia sivuvaikutuksia, mutta eivät määrittele sitä, onko peli hyvä tai huono.

– Hyödyllisyys on eri asia kuin se, onko joku peli hyvä tai huono. Emmehän me arvioi esimerkiksi elokuviakaan sen perusteella, että opimmeko niistä jotakin uutta tietoa.

Mikko Meriläinen. (Kuva: Emilia Lounela)
Mikko Meriläinen. (Kuva: Emilia Lounela)

Jotkut pelit voivat lisätä myös sosiaalisen vuorovaikutuksen määrää.

– Itsekin pelasin jossain vaiheessa Pokémon Go:ta aika paljon. Läheisessä puistossa oli samaa peliä pelaavia 10-12-vuotiaita lapsia, joiden kanssa jäin puolisoni kanssa keskustelemaan pelin tapahtumista. Kun pelasin sitä peliä, puhuin niinä aikoina ventovieraille ihmisille enemmän kuin koskaan ennen. Se oli aika virkistävää, ei täällä Helsingin arjessa nyt kovin usein muuten tule puhuttua ihmisille, joita ei tunne.

Mikä sitten voisi olla hyvän pelin tunnusmerkki?

– Yksi tunnusmerkki hyvälle pelille on se, että lapsi tykkää pelistä. Lapsen oma mielipide kannattaa aina huomioida tarkasti. Kannattaa miettiä, että mitkä ovat ne kriteerit, jotka tekevät pelistä hyvän. Minun on todella vaikea antaa niitä kriteerejä, koska taas tullaan siihen, että lapset ja perheet ovat niin yksilöllisiä. Jonkun lapsen mielestä joku simppeli klikkailupeli voi olla maailman paras, mutta aikuisen mielestä typerä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että peli olisi huono.

– Minecraftia on kehuttu valtavan paljon siitä, että se antaa mahdollisuuksia omatoimiseen rakenteluun ja suunnitteluun.

Varsinaiset opetuspelit ovat aina kärsineet siitä, että lapsia on usein vaikeampi saada pitkäaikaisesti kiinnostumaan niistä verrattuna muihin peleihin.

– Tämä on ikuinen haaste. Tietysti tässäkin asiassa kehitystä on tapahtunut, mutta edelleen moni opetuspeli kamppailee kiinnostavuuden kanssa. Lähtökohtaisesti pelaaminen on vapaaehtoista ja hauskuuteen pyrkivää, ja sitä on usein vaikea yhteensovittaa oppimisen kanssa. Opetuspelejä myös tehdään paljon pienemmillä budjetilla kuin kaupallisia pelejä. Toisaalta nykyään opetuspeleinä käytetään myös sellaisia pelejä, joita ei alkujaan ole siihen tarkoitettu.

Entä mitä pelikasvattajan mukaan pitäisi ajatella siitä, jos lapsi saa raivokohtauksen, jos peliaika tulee täyteen ja peliohjain otetaan pois tai laitteesta katkaistaan virta?

– Jos pelit ovat vanhemmille kovin vieraita, voi näitä tilanteita ja niihin johtaneita syitä olla vaikeampi tulkita. Toisaalta raivarit jossain määrin kuuluvat lapsuuteen, lapsihan voi hermostua kovasti mistä vain. Eihän lapsi hallitse tunteitaan siinä määrin kuin aikuiset. On toki niin, että jos lapsi on pelannut pitkän pätkän vaikka jotakin tiukkatunnelmaista räiskintäpeliä, on sen jälkeen vähän aikaa varmasti ylikierroksilla. Raivarit ovat varmasti vanhemmille epämiellyttävä tilanne, mutta eivät sinänsä välttämättä kovin ihmeellinen reaktio.

– Vaikka vanhempi hoitaisi kaikki pelikasvattajan vastuunsa täydellisesti, sekään ei vielä takaa, ettei pelaamisesta tulisi koskaan lapsen kanssa mitään konfliktia.

 

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Nappi-lehden numerossa 2/2018.